Tahtoessaan vahvistaa hallitusta ja valtiota, oli hän päästänyt irti hirveän kasakka-aineksen, huomaamatta, että myrsky on kääntyvä ei ainoastaan ylimystöä ja sen suurtiloja, väärinkäytöksiä ja aatelin omavaltaisuutta vastaan, vaan myöskin valtion oleellisimpia etuja.
Aroilta oli Chmielnicki noussut ja kasvanut jättiläiseksi. Puolan valtakunta oli saanut kokea Keltaisen Veden, Korsunin ja Pilawcen tappiot. Ensi työkseen oli samainen Chmielnicki liittynyt viholliseen Krimin valtakuntaan. Salama oli seurannut salamaa. Oli ollut sotaa ja taas sotaa. Ennen kaikkea olisi tuo hirveä kansanaines pitänyt kukistaa, jotta se vastaisuudessa olisi ollut kelvollinen hyödylliseen työhön, mutta kansleri oli, eläytyneenä omaan ajatukseensa, yhä hieronut rauhaa, viivytellyt ja uskonut Chmielnickiinkin.
Tapausten kulku särki hänen teoriansa. Ja päivä päivältä kävi selvemmäksi, että seuraukset kanslerin pyrkimyksistä olivat odotuksiin nähden päinvastaisessa suhteessa. Vihdoin tuli sitten Zbaraz ja todisti tämän kaiken epäämättömäksi tosiasiaksi.
Kansleria painoi vastoinkäymisten, yleisen katkeruuden ja vihan taakka.
Hän toimi nyt, niinkuin ihmiset vastoinkäymisten ja tappioiden aikana yleensä toimivat, varsinkin ihmiset, joiden usko itseensä on voimakkaampi kaikkia onnettomuuksia: hän haki syntipukkeja.
Syypää oli koko Puolan valtakunta ja kaikki säädyt, Puolan menneisyys ja koko valtiorakenne. Mutta se, joka, peläten vuoren syrjällä riippuvan kallion romahtavan alas, tahtoo vierittää sitä ylöspäin, kysymättä onko hänellä siihen voimia, se vain kiiruhtaa romahdusta. Kansleri meni vielä pitemmälle, sillä hän kutsui avuksi kauhean, rantoja hajoittavan kasakkatulvan, ajattelematta sitä, että tällainen tulva ainoastaan kykenee syömään ja murtamaan maaperää, jolla kallio lepää.
Mutta samaan aikaan kuin hän osaltaan haki syyllisiä, kääntyivät kaikkien muiden silmät häneen, katsoen häntä sodan, tappioiden ja onnettomuuksien aiheuttajaksi.
Kuningas häneen kuitenkin vielä uskoi ja uskoi sitä enemmän, kun yleinen mielipide, säästämättä kuninkaan majesteettia, syytti häntä itseäänkin kanslerin rinnalla.
Nyt istuivat he Toporowissa surullisina ja murtuneina, tietämättä mitä oikeastaan on tehtävä, sillä kuninkaalla oli vain kaksikymmentäviisi tuhatta sotamiestä. Ilmoituskapulat olivat liian myöhään pannut kiertämään ja vain osa yleisesti liikkeelle pannusta väestä oli tähän mennessä ehtinyt kokoontua. Kuka oli syypää viivytykseen ja eikö se mahdollisesti johtunut kanslerin itsepintaisesta politiikasta, se oli vastaiseksi salaisuus, jonka vain kuningas ja ministeri tiesivät. Joka tapauksessa tunsi kumpikin voimattomuutensa Chmielnickin rinnalla.
Ja mikä oli vielä pahempaa: heillä ei hänestä ollut tarkkoja tietoja. Kuninkaan leirissä ei vieläkään tiedetty, onko khani koko sotajoukkoineen Chmielnickin apuna, vai onko siellä vain Tuhaj-bej ynnä muutama tuhat ordalaista. Tämä kysymys oli tällä hetkellä kuoleman ja elämän kysymys. Yksistään Chmielnickin kanssa olisi kuningas pahimmassa tapauksessa voinut koettaa onneansa, vaikkapa kapinoitsevalla hetmanilla olisikin ollut kymmentä kertaa suuremmat voimat. Kuninkaan nimen viehätys oli nimittäin kasakoille suuriarvoinen asia, se merkitsi ehkäpä enemmänkin kuin kaikki yleisen liikkeellepanon kautta kootut, järjestymättömät ja harjaantumattomat aatelisjoukot. Mutta jos khani oli Chmielnickin rinnalla, niin oli mahdotonta mitellä voimia sellaisen ylivoiman kanssa.