Asiasta oli kyllä erilaisia tietoja, mutta kukaan ei tarkalleen tuntenut sitä. Teräväkatseinen Chmielnicki oli joukkoineen vetäytynyt kiinteästi yhteen eikä päästänyt luotaan ainoaakaan kasakkaosastoa tai tatarilaista partiomiestä, jotta kuningas ei saisi käsiinsä vankeja. Kapinallisella hetmanilla oli nimittäin päämääränä osalla joukoistaan kokonaan sulkea heikontunut Zbaraz ja sitten itse äkkiarvaamatta koko tatarilaisen ja kasakkaväkensä kanssa ilmestyä kuninkaan eteen, saartaa hänet ja jättää hänet khanin käsiin.
Ei siis syyttä levännyt pilvi kuninkaan kasvoilla, sillä eihän majesteetti toki saata tuntea suurempaa tuskaa kuin tietäessään oman heikkoutensa. Jan Kasimir istui hervottomasti leväten nojatuolin selkää vastaan. Nyt päästi hän kätensä vaipumaan pöydälle ja sanoi, viitaten karttoihin:
— Ei siitä mitään tule, ei mitään. Ette te saa käsiinne vankeja.
— Minultakin on toivo mennyt.
— Ovatko tiedustelijat palanneet?
— Ovat, mutta tuomatta mitään tietoja.
— Eikö ainoatakaan vankia?
— Vain talonpoikia ympäristöstä, jotka eivät mitään tiedä?
— Onko herra Pelka palannut? Hän on mainio partiopäällikkö.
— Armollinen kuningas, virkkoi nojatuolistaan Lomzan starosta, — herra Pelka ei ole palannut eikä palaa, sillä hän on kaatunut.