— Se ei ole mahdollista, sanoi kuningas, — nyt kun olemme julistaneet Chmielnickin kapinalliseksi, määränneet hänen päästään palkinnon ja antaneet zaporogilaisten ylipäällikkyyden Zabuskille. Ei ole enää meidän arvomme mukaista ryhtyä sovitteluihin Chmielnickin kanssa.
— Silloin voi toimittaa lähetin khanin luo, vastasi starosta.
Kuningas katsoi kysyvästi kansleriin, joka nosti häntä kohden siniset, ankarat silmäteränsä ja hetken mietittyään lausui:
— Neuvo olisi hyvä, mutta Chmielnicki epäilemättä pidättää lähetin ja sentähden ei yrityksestä voi koitua mitään hyötyä.
Jan Kasimir heilautti torjuen kättään.
— Me näemme, lausui hän verkalleen, — että te ette tiedä mitään keinoa. Siksi sanon oman mielipiteeni: minä käsken torvensoitolla ilmoittamaan, että on noustava ratsujen selkään ja lähden joukkoineni Zbarazia kohden. Tapahtukoon Jumalan tahto. Siellä saamme tietää, onko khani paikalla vai eikö!
Kansleri tunsi kuninkaan pidättämättömän rohkeuden eikä epäillyt, että hän on valmis panemaan lupauksensa täytäntöön. Toiselta puolen hän kokemuksesta tiesi, että jos kuningas aikoo jotakin ja on ehtinyt itsepintaisesti eläytyä aikomukseensa, niin eivät mitkään kehoitukset tai neuvot auta. Siksi ei hän heti vastustellut, vaan vieläpä kehuikin tätä tuumaa ja lausui vain, ettei kovin kiirehdittäisi. Hän selitti kuninkaalle, että voidaanhan lähteä huomenna ja ylihuomenna ja sillä aikaa ehtii saapua suotuisiakin tietoja. Jokainen päivä höllyttää rahvaan joukkoja, joihin tappiot Zbarazin luona ja tieto kuninkaan lähenemisestä ovat vaikuttaneet lamauttavasti. Kapina voi vielä sulaa kuin lumi, kun majesteetin säteet siihen lankeavat. Tarvitaan vain aikaa. Mutta kuninkaasta taas riippuu koko valtakunnan pelastus ja, vastuunalaisena Jumalan ja jälkipolvien edessä, ei hän saa panna itseään alttiiksi vaaralle, varsinkin kun onnettomuuden sattuessa Zbarazin joukot tulisivat auttamattomasti tuhotuiksi.
— Tehkää mitä tahdotte. Minun pitää huomiseksi saada vanki, joka voi antaa tietoja.
Ja taasen seurasi hiljaisuus. Akkunaan näkyi tavattoman suurena kultainen kuu, mutta huone kävi yhä pimeämmäksi, koska kynttilöiden sydämet hiipuivat karrelle.
— Paljonko kello on? kysyi kuningas.