Yhtäkkiä kääntyi kirkkoherra Jan Kasimirin puoleen:
— Armollinen kuningas, sanoi hän, — onko teidän majesteettinne lopullisesti päättänyt lähteä pelastamaan ruhtinas-vojevodaa?
— Teidän rukouksiinne, isä, vastasi kuningas, — suljen isänmaan, sotajoukon ja itseni, sillä tiedän, että yritys on erinomaisen vaarallinen. En kuitenkaan enää voi sallia, että ruhtinas-vojevoda onnettomassa linnassa tuhoutuisi yhdessä sellaisten upseerien kanssa kuin tämä tässä edessämme.
— Jumala antakoon meille voiton! huudahti toistakymmentä ääntä.
Kirkkoherra nosti kätensä taivasta kohden ja salissa vallitsi täysi hiljaisuus kun hän lausui:
— Benedico vos, in nomine Patris, et Filii et Spiritus sancti. Siunaan teidät Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.
— Amen, sanoi kuningas.
— Amen, toistivat yhtaikaa kaikkien äänet.
Rauha valautui Jan Kasimirin huolestuneille kasvoille ja vain hänen silmistään välkkyi epätavallinen loisto. Kokoontuneiden joukossa alkoi nyt käydä keskustelun hyminä läheisen sotaretken johdosta, sillä monet epäilivät vielä, voisiko kuningas heti lähteä. Hän otti kuitenkin samassa pöydältä miekkansa ja viittasi Tyzenhauzia luokseen sitomaan asetta vyölleen.
— Milloin teidän kuninkaallinen majesteettinne suvaitsee lähteä? kysyi kansleri.