— Skrzetuski.
— Eihän vain Jan?
— Juuri hän.
— Vähä-Venäjän vojevodan luutnanttiko?
— Aivan niin. Kirkkoherra kohotti ryppyisiä kasvojaan ja alkoi uudelleen rukoilla sekä sanoi sitten:
— Ylistäkäämme Herran nimeä, sillä tutkimattomat ovat ne Herran tiet, joita myöten hän johtaa ihmisen onneen ja rauhaan. Minä tunnen tämän upseerin.
Skrzetuski kuuli viimeiset sanat ja käänsi vaistomaisesti silmänsä kirkkoherran kasvoja kohden. Mutta sekä kasvot ja vartalo että ääni olivat hänelle aivan vieraat.
— Siis te yksin koko sotajoukosta otitte lähteäksenne vihollisleirin läpi? kysyi häneltä kirkkoherra.
— Ennen minua lähti muuan oiva upseeri, mutta hän sai surmansa, vastasi Skrzetuski.
— Sitä suurempi on teidän ansionne, että uskalsitte lähteä hänen jälkeensä. Huomaan teidän ulkonäöstänne, että matkanne on ollut kamala. Jumala on katsonut teidän uhriinne, hyveeseenne ja nuoruuteenne ja johtanut teitä.