— Miten te pääsitte kasakkain ja tatarien läpi itse?
— Piilottelin liejussa ja kaislikoissa, kuljin metsäteitä… usein eksyksissä… syömättä…
— Antakaa hänelle syötävää! huusi kuningas.
— Ruokaa! toistivat muut.
— Antakaa hänelle vaatteet.
— Huomenna annettakoon sinulle vaatteet ja hevonen. Mitään ei ole sinulta puuttuva.
Kaikki kehuivat, kuninkaan esimerkkiä noudattaen, ritaria. Yhtäkkiä alettiin hänelle taasen tehdä kysymyksiä, joihin hän hyvin vaivalloisesti vastasi. Sillä hänen uupumuksensa kasvoi kasvamistaan ja oikeastaan oli hän vain puoleksi valveella. Samassa tuotiin ruokaa ja huoneeseen astui kuninkaan saarnaaja, kirkkoherra Cieciszowski.
Korkeat arvohenkilöt väistyivät syrjään, sillä tämä pappi oli sangen oppinut ja kunnioitettu mies ja merkitsivät hänen sanansa kuninkaalle enemmän kuin kanslerin sanat ja saattoi hän saarnatuolista usein lausua asioita, joita toinen tuskin olisi uskaltanut valtiopäivillä sanoa. Kaikki kokoontuivat hänen ympärilleen ja hänelle alettiin nyt kertoa, että Zbarazista on saapunut upseeri, että siellä ruhtinas, nälästä ja kurjuudesta huolimatta, yhä tuottaa tappioita khanille, joka on läsnä omassa persoonassaan, ja Chmielnickille, joka ei koko viime vuoden mittaan ole menettänyt niin paljon väkeä kuin nyt Zbarazissa, sekä lopuksi, että kuningas aikoo marssia avuksi, vaikka koko hänen joukkonsa tuhoutuisikin.
Kirkkoherra kuunteli kertomusta vaieten, ainoastaan huuliaan liikutellen ja katseellaan seuraten loppuun asti uupunutta upseeria, joka kaiken aikaa söi. Kuningas oli nimittäin käskenyt häntä syömään, välittämättä kaikesta mitä ympärillä tapahtui, vieläpä hän itse häntä tässä työssä vartioikin, aina vähänpäästä kohottaen pientä hopeapikariansa Skrzetuskia kohden.
— Mikä tämän upseerin nimi on? kysyi kirkkoherra vihdoin.