KAHDEKSAS LUKU.
Skrzetuski oli nukkunut muutamia päiviä, mutta herättyäänkään ei hän vielä ollut päässyt kuumeestaan ja kauan hän senkin jälkeen houraili, puhuen Zbarazista, ruhtinaasta, Krasnostawin starostasta, ja keskustellen herra Michalin ja Zagloban kanssa. — Herra Longinus Podbipientalle hän huusi: ei sitä tietä! Ruhtinatarta vain ei hän kertaakaan maininnut. Nähtävästi se tavaton voima, jolla hän oli kerta kaikkiaan sulkenut itseensä rakastettunsa muiston, ei pettänyt häntä edes heikkouden ja sairauden aikana. Sensijaan oli hän näkevinään edessään Rzendzianin pyöreät kasvot aivan samanlaisina kuin hän näki ne silloin, kun ruhtinas Konstantinowin taistelun jälkeen lähetti hänet lippukuntineen Zazlawiin tuhoamaan siellä mellastavia joukkoja ja Rzendzian odottamatta ilmestyi hänen yökortteeriinsa. Nuo kasvot aiheuttivat hänen ajatustensa kulussa hämmennystä, sillä hänestä tuntui, että ajan juoksu oli pysähtynyt ja ettei mikään ollut muuttunut siitä hetkestä asti. Nyt hän muka jälleen on Chomorin varrella ja nukkuu mökissä ja herättyään ratsastaa Tarnopoliin viemään lippukuntiansa… Krywonos on, jouduttuaan Konstantinowissa tuhon omaksi, paennut Chmielnickin luo. Rzendzian on tullut Huszczasta ja istuu hänen sänkynsä laidalla… Skrzetuski tahtoisi puhua ja käskeä poikaa satuloimaan hevoset, mutta hänellä ei ole siihen voimaa. Ja jälleen johtuu hänen mieleensä, että eihän hän olekaan Chomorin varrella ja että samaan aikaan tapahtui Barin valloitus. Tuskissaan lyö herra Skrzetuski omaa ruumistaan ja pimeys ottaa jälleen haltuunsa hänen aivo-raukkansa. Hän ei enää tiedä eikä näe mitään, mutta hetken perästä nousee yöstä ja kaaoksesta hänen eteensä Zbaraz, piiritys… Eikö hän siis olekaan Chomorin varrella? Ja kuitenkin istuu Rzendzian hänen vierellään, painuen hänen puoleensa. Ikkunaluukkujen sydämen-muotoisista lävistä lankeaa huoneeseen kirkas valokimppu ja tuo selvästi näkyviin poikasen huolestuneet ja myötätuntoa uhkuvat kasvot.
— Rzendzian! huutaa herra Skrzetuski äkkiä.
— Hyvä herra, huudahtaa poika vastaan ja lankeaa herransa jalkojen juureen, — minä olen tässä jo luullut, ettei herra koskaan herääkään.
Seurasi hetken hiljaisuus, jonka aikana ainoastaan kuului pojan nyyhkytys, hänen painautuessaan herransa jalkoja vastaan.
— Missä minä olen? kysyi herra Skrzetuski.
— Toporowissa. Te tulitte Zbarazista kuninkaan luo. Jumalan kiitos,
Jumalan kiitos.
— Mutta missä kuningas on?
— Hän lähti sotajoukkoineen auttamaan ruhtinasta. Jälleen seurasi hiljaisuus. Ilon kyyneleet valuivat yhä alas Rzendzianin kasvoja ja hetken perästä hän liikutuksen vallassa alkoi toistella:
— Että minä vielä näen herrani elävänä.