— No, Ploszkirowin tuolla puolen, Zbarazin tiellä. Mehän ratsastimme kauas Jampolin taakse… Mutta kirkkoherra Cieciszowski tottakin kielsi puhumasta…
Seurasi taasen hetken äänettömyys.
— Palkitkoon teitä Jumala hyvästä tahdostanne ja vaivannäöstänne, sillä minä jo tiedän mitä varten te sinne ratsastitte. Olin siellä minäkin ennen teitä, mutta turhaan.
— Voi hyvä herra, jollei tuo kirkkoherra olisi… mutta kun hän nimenomaan sanoi: minun täytyy lähteä kuninkaan kanssa Zbaraziin, mutta pidä sinä huolta herrasta, sanoi hän, äläkä vain puhu mitään, sillä hän voi kuolla siihen paikkaan.
Skrzetuski oli jo niin menettänyt kaiken toivon, että Rzendzianin sanat eivät herättäneet hänessä toivon kipinääkään. Hän makasi hetken liikkumatta ja kysyisi taasen:
— Miten sinä jouduit kirkkoherra Cieciszowskin ja sotajoukon luo?
— Sandomirin kastellaanin puoliso, rouva Witoski minut lähetti Zamoscista ilmoittamaan herra kastellaanille, että hän tulee tapaamaan häntä, nimittäin herra kastellaania, Toporowiin. Se on urhoollinen ihminen tuo rouva ja tahtoo välttämättä jäädä sotajoukon luo, jotta ei hänen tarvitsisi erota herra kastellaanista. Minä tulin Toporowiin päivää ennen rouva Witoskia, jonka siis jo pitäisi olla täällä, mutta mitäs siitä on hyötyä, kun kastellaani taas jo ennätti lähteä kuninkaan kanssa.
— En ymmärrä kuinka sinä saatoit olla Zamoscissa, kun kerran ratsastit herra Zagloban ja herra Wolodyjowskin kanssa Jampolin tuolle puolelle. Mikset heidän kanssansa tullut Zbaraziin?
— Sentähden, nähkääs, että kun orda meitä ahdisti, ei ollut enää muuta neuvoa. Noiden molempien kintereillä kulki, kokonainen partiojoukko ja minun täytyi siis lähteä matkaani enkä pysähtynyt ennenkuin Zamoscissa.
— Onni, etteivät jääneet sille tielleen, sanoi Skrzetuski, — mutta sinua minä luulin paremmaksikin palvelijapojaksi. Oliko oikein jättää heidät sellaiseen hätään?