— Jumalan kiitos. Hehän ovat herran hyviä ystäviä… Mutta kirkkoherra kielsi minua puhumasta.
Rzendzian vaikeni ja hetken aikana näytti jokin ajatus pyörivän hänen päässään. Se kuvastui selvästi hänen pyöreillä kasvoillaan. Hän virkkoi:
— Armollinen herra…
— Mitä sinä tahdot?
— Kuinkas herra Podbipientan perintöjen laita mahtaakaan olla? Nähtävästi häneltä jäi paljon taloja ja kaikenlaista tavaraa. Eikö hän testamentannut mitään ystävilleen? Sillä eihän hänellä ollut omaisia?
Skrzetuski ei vastannut ja Rzendzian tunsi, ettei herra pitänyt hänen kysymyksestään. Hän sanoi nyt:
— Mutta Jumalan kiitos, että herrat Zagloba ja Wolodyjowski ovat terveinä. Pelkäsin jo, että he olivat joutuneet tatarien käsiin. Paljonhan me yhdessä olemme kokeneet vaivoja ja vastoinkäymisiä. Mutta kirkkoherra tosiaan kielsi minua puhumasta…Pelkäsin jo, etten koskaan saisi heitä nähdä, sillä orda on meitä ahdistanut niin, että jo näytti ihan toivottamalta.
— Oletko sinä siis ollut herrojen Wolodyjowskin ja Zagloban seurassa? He eivät maininneet siitä minulle mitään.
— Koska he eivät tietäneet, olenko minä hengissä vaiko kuollut.
— No, missä orda sitten niin ahdisti teitä?