— He eivät voineet tulla sinne suoraa päätä, sillä herra Kuszelhan torjui heidät. Mutta puhu pikemmin.
— Jospa minä vain olisin sen tietänyt, mutta sitä minä en voinut tietää. Ja niin minä yhdessä neidin kanssa pujottelin tatarien ja kasakoitten lomitse aivan kuin jotakin solaa myöten. Onneksi oli seutu tyhjä, niin ettemme kohdanneet ainoaa ihmistä, emme kylissä emmekä kaupungissa. Joka vain kynnelle kykeni oli näet lähtenyt tatareja pakoon. Mutta henki kurkussa minä kuljin, sillä kauhulla ajattelin, että he lopultakin voisivat saada minut saarretuksi — ja siihenhän minä sitten lopulta jouduinkin.
Skrzetuski keskeytti pukeutumisensa ja kysyi:
— Kuinka niin?
— Sillä tavalla, että minä jouduin Doniecin kasakkapartion tielle, saman Doniecin, jonka sisaren, Horpynan, luona rotkossa neiti oli ollut piilossa. Onneksi tunsin hänet hyvin, sillä hän oli usein nähnyt minut Bohunin luona. Toin hänelle terveisiä sisarelta, näytin Bohunin turvanuijaa ja kerroin kaikki, miten Bohun oli lähettänyt minut hakemaan neitiä ja miten Bohun odottaa minua Wlodawan takana. Ja Doniec, Bohunin ystävä kun oli ja tiesi sisarensa vartioivan neitiä, uskoi minuun. Arvelin, että hän muitta mutkitta päästää minut matkalle ja vielä varustaa eväälläkin, mutta hän sanookin: siellä otetaan nyt kaikki sotajoukkoon, voit vielä joutua ljahien käsiin, jää tänne minun luokseni, sanoo hän, niin menemme yhdessä Chmielnickin luo. Leirissä on tytönkin turvallisempi olla, sillä siellä tulee Chmielnicki itse Bohunin tähden suojelemaan häntä. Kun hän tämän oli sanonut, jähmetyin kerrassaan, sillä enhän voinut panna vastaankaan. Minä siis selittämään, että Bohun odottaa häntä ja että olen pannut pääni pantiksi, että suoraa päätä saatan neidin hänen luokseen. Mutta nytpäs sanoo Doniec: me ilmoitamme asian Bohunille, älä sinä nyt lähde, siellä on ljaheja. Minä intin vastaan minkä ehdin ja hän riiteli omasta puolestaan, kunnes hän lopuksi huudahtaa: sepä kummaa, että niin pelkäät lähteä kasakkain luo — ethän vain lienekin petturi! Silloin huomasin, että nyt ei auta muu kuin yöllä lähteä pakoon, koska minua epäillään. Kylmä hiki valui pitkin ruumistani, olin jo valmistanut kaikki matkaa varten, kun herra Pelka kuninkaan sotajoukosta yöllä hyökkäsi paikalle.
— Herra Pelkako? sanoi Skrzetuski, henkeään pidätellen.
— Juuri sama mies, hän oli mainio suorittamaan vakoilutehtäviä. Tuo sama herra Pelka, joka äsken sai surmansa — Jumala olkoon hänen sielullensa armollinen. Ei kukaan ymmärtänyt paremmin kuin hän tehdä tiedusteluretkiä ja äkkiarvaamatta pujahtaa aivan keskelle vihollista. Jollei mahdollisesti herra Wolodyjowski. No niin, herra Pelka saapui siis, löi Doniecin joukkueen niin ettei siitä jäänyt jälelle ainoaa sorkkaa ja otti vangiksi itse Doniecin. Pari viikkoa sitten hänet härkien välissä revittiin kappaleiksi ja oikein se hänelle olikin. Mutta kyllä minulla oli herra Pelkastakin aika vaiva, sillä hän oli vallan kauhea naisten perään — Jumala hänen sieluansa armahtakoon! Jo minä pelkäsin, että neiti, vältettyään kasakkain pahanteon, joutuu vielä onnettomamman kohtalon alaiseksi omiensa puolelta. Minä sanoin lopulta herra Pelkalle, että neiti on ruhtinaan sukulainen, ja kun mainitsin ruhtinaamme nimen, niin silloin herra Pelka nosti lakkiansa ja sanoi olevansa valmis palvelemaan häntä. Hän alkoi heti kohdella neitiä kunnioituksella ja saattoi meidät aina Zamosciin asti kuninkaan luo. Siellä taas kirkkoherra Cieciszowski, (sangen pyhä mies, tuo kirkkoherra!) otti meidät suojaansa ja jätti neidin kastellaani Witowskin rouvan haltuun.
Skrzetuski hengähti syvään ja heittäytyi Rzendzianin kaulaan.
— Sinä olet tästä puoleen ystäväni, veljeni etkä palvelijani. Mutta lähtekäämme nyt. Koska piti kastellaanin rouvan saapua tänne?
— Viikon kuluttua minun tuloni jälkeen ja nyt on jo kulunut kymmenen päivää. Ja kahdeksan päivää olette te maannut tajuttomana.