— Mitäs niistä! huusi Zagloba. — Rauha on tehty, huono rauha, hyvät herrat, mutta eihän muukaan auttanut. Hyvä on, että saimme jättää tuon ruttoisan Zbarazin. Nyt tulee rauhallisemmat olot, hyvät herrat. Se on meidän työtämme. Ja minun työtäni! Sillä jos Burlaj vielä eläisi, niin eipä tulisi rauhan työstä ei niin mitään. Nyt lähdemme häihin. Eteenpäin, Jan, ja pää pystyyn! Ette arvaa minkälaisen häälahjan saatte ruhtinaalta. Toisen kerran sen vielä sanon… Mutta missä hitossa tyttäreni on? Tuokaa tänne tyttäreni! Nyt ei Bohun enää saa häntä käsiinsä… Hän on liian lujissa kahleissa. Mutta missä on minun tytär-kultani?
— Minä olin juuri astumaisillani ratsun selkään lähteäkseni
Sandomirin kastellaanin rouvaa vastaan, sanoi Skrzetuski. —
Lähtekäämme nyt yhdessä, sillä minun järkeni ei enää kestä.
— Hei, hyvät herrat, lähdetään kaikki. Ei enää ole aikaa vitkastella.
— Kastellaanin rouva varmaan ei enää ole kaukana, sanoi kirkkoherra.
— Mennään, lisäsi herra Michal.
Skrzetuski oli jo ulkona ja hyppäsi hevosen selkään niin helposti ettei olisi luullut hänen olleen sairaana. Rzendzian pysytteli hänen rinnallansa, sillä hän ei mielellään tahtonut jäädä kahden kirkkoherran kanssa. Heihin liittyivät herra Michal ja Zagloba ja niin ajoivat he minkä hevoset pääsivät joukon etunenässä. Ja perässä tuli koko aatelisjoukko ja punaiset rakuunat kiitivät nekin Toporowin tietä kuin mitkäkin punaiset unikukat, joita tuuli huojuttaa.
— Hei! huusi Zagloba, pusertaen kannukset hevosen kylkiin.
He eivät vielä olleet ehtineet ratsastaa kuin toista tuhatta askelta, kun jo tienkäänteessä tuli näkyviin pitkä jono vankkureita ja vaunuja, ympärillään muutama kymmen palvelijasotamiehiä. Jotkut näistä kiidättivät heti, kun näkivät asestettuja miehiä, kysymään, keitä he olivat.
— Omaa väkeä kuninkaan sotajoukosta! huusi herra Zagloba. — Mutta keitä te olette?
— Sandomirin kastellaanin rouvan seuruetta.