Skrzetuski joutui sellaisen liikutuksen valtaan, että hän, tietämättään mitä teki, astui alas hevosen selästä ja asettui tiensyrjälle. Siinä hän paljasti päänsä ja hänen ohimoillaan virtasi hiki. Onnensa edessä vapisi ritari koko ruumiiltaan. Herra Michal hyppäsi hänkin satulasta ja tarttui horjuvaa toveriaan olkapäihin.
Heidän esimerkkiään seuraten asettuivat kaikki paljastetuin päin tien oheen ja vähitellen saapui paikalle vankkuri- ja vaunujono, alkaen solua heidän ohitsensa. Rouva Witowskin seurassa kulki kymmenkunta naista ja nämä katselivat kummissaan ritareja, käsittämättä mitä tämä sotilasprosessiooni tiensyrjässä merkitsi.
Vihdoin tulivat saattueen keskeltä näkyviin kauneimmat vaunut, upseerien silmät huomasivat heti avatuitten akkunoiden takaa vakavan harmaahapsisen naisen ja tämän vierellä ruhtinatar Kurciewiczin kauniin, suloisen pään.
— Tytär-kulta! kirkaisi Zagloba, heittäytyen suinpäin vaunuja kohden. — Tytär-kulta. Skrzetuski on täällä joukossamme… Tytär-kulta!
Seis, seis! huudettiin nyt saattueesta. Syntyi liikettä ja hälinää ja Kuszel ynnä Wolodyjowski taluttivat, tai pikemmin laahasivat Skrzetuskin vaunujen luo. Hän oli nimittäin käynyt niin heikoksi, että hän suorastaan painoi heidän käsissään. Pää riipuksissa kulkien hän tuskin pääsi käymään ja putosi polvilleen vaunujen astuimia vastaan.
Hetken perästä lepäsi ritarin väsynyt pää kuitenkin ruhtinattaren voimakkaiden, suloisten olkapäiden varassa.
Mutta Zagloba huudahti heti, huomatessaan Sandomirin rouvan hämmästyksen:
— Hän on Skrzetuski, Zbarazin sankari. Hän on tunkeutunut vihollisten lävitse, hän on pelastanut ruhtinaan ja koko valtakunnan. Jumala häntä siunatkoon. Eläkööt!
— Eläkööt! Vivant! Vivant! huusi aateli.
— Eläkööt! toistivat ruhtinaan rakuunat niin että huudot kaikuivat pitkin Toporowin kenttiä.