— Aivan oikein, sanoi Zagloba, — tarkoitukseni kyllä juuri oli alkaa puhua siitä, mutta eihän tässä vielä ole ollut aikaa hengähtääkään. Tiedättekö, Jan, mitä teidän lähdettyä tapahtui: Bohun on ruhtinaan vankina.
Skrzetuski ja ruhtinatar hämmästyivät tämän odottamattoman uutisen
kuullessaan siihen määrään, että kävivät aivan sanattomiksi.
Ruhtinatar vain levitti kätensä. Hetken äänettömyyden jälkeen
Skrzetuski kysyi:
— Kuinka? Miten?
— Siinä johti asioita Jumalan sormi, vastasi Zagloba. — Jumalan sormi. Sopimus oli tehty ja me olimme juuri lähdössä tuosta saastaisesta Zbarazista. Ruhtinas lähti vielä ratsastajineen vasemmalle siivelle pitämään silmällä, ettei orda kavalasti hyökkäisi sotajoukon kimppuun, koska he usein eivät pidä sopimuksiaan. Silloin ryntääkin yhtäkkiä kolme sataa ratsumiestä ruhtinaan ratsujoukon kimppuun.
— Ainoastaan Bohun saattoi tehdä sellaista! huudahti Skrzetuski.
— Hän se juuri sen tekikin. Mutta kasakkain ei ole hyvä käydä käsiksi Zbarazin poikiin. Herra Michal saarsi heidät kädenkäänteessä ja hakkasi maahan minkä ehti, mutta Bohun, joka hänkin oli saanut häneltä kaksi lyöntiä, joutui vangiksi. Hänellä ei ole onnea herra Michalin seurassa, hänen olisi pitänyt tulla siitä vakuutetuksi, kun hän jo on koettanut sitä leikkiä kolme kertaa. Mutta, totta puhuen, hän ei myöskään muuta tahtonutkaan kuin hakea kuolemaa.
— Sittemmin kävi selville, lisäsi herra Wolodyjowski, — että Bohun oli yrittänyt välttämättömästi Waladynkan tienoilta Zbaraziin, mutta ei ehtinyt, matka kun on pitkä, ja saatuaan kuulla, että rauha jo on tehty, hän vimmoissaan menetti järkensä eikä välittänyt enää mistään.
— Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu, sillä onni on huikentelevainen, sanoi Zagloba. — Bohunhan on hurjapää kasakka ja sitä hurjapäisempi, kun on epätoivoissaan. Hänen tähtensä nousi nyt kauhea kahakka meidän ja roskaväen välillä. Me luulimme jo sodan alkavan uudelleen, sillä ruhtinas oli ensimäisenä huutanut, että sopimus on rikottu. Chmielnicki kyllä tahtoi pelastaa Bohunin, mutta khani oli hänelle suutuksissaan ja sanoi: hän on häpäissyt minun sanani ja valani. Vieläpä uhkasi khani sodalla Chmielnickiäkin ja toimitti meidän ruhtinaan luo pikalähetin, joka ilmoitti Bohunin olevan yksityisen ryövärin ja pyysi, että ruhtinas ei tekisi kahakasta asiaa, vaan menettelisi Bohunin kanssa kuin rosvon ikään. Nähtävästi khanille oli pääasia, että tatarilaiset rauhassa saisivat riistää itselleen vankeja rahvaan joukosta, jota he tekivätkin siinä määrin, että nyt voi Stambulissa ostaa orjan kahdella rautanaulalla.
— Mitäs ruhtinas teki Bohunille? kysyi Skrzetuski levottomana.
— Ruhtinas oli jo käskenyt veistää häntä varten paalun, mutta sitten hän muutti päänsä ja sanoi: minä annan hänet Skrzetuskille, menetelköön hänen kanssaan miten tahtoo. Ja nyt istuu tuo kasakka Tarnopolissa, vankina kellarissa. Ja välskäri hoitaa hänen kolhittua kalloansa. Hyvä Jumala, kuinka monta kertaa henki jo on ollut lähtemäisillään siitä miehestä. Eivät koirat koskaan ole niin höyhentäneet sutta kuin me häntä. Yksistään herra Michal on häntä jo kolhinut kolme kertaa. Mutta hän on kerta kaikkiaan kova kappale, vaikka myöskin, totta puhuen, onneton mies. Hitto hänet vieköön. En minä sentään enää kanna kaunaa häntä vastaan, vaikka hän hirveästi tunki päälleni ja aivan aiheettomasti, sillä minähän monta kertaa olin juonut hänen kanssaan ja seurustellut hänen parissaan, kunnes hän nosti kätensä minun tytär-kultaani vastaan. Silloin tietysti minäkin osaltani häntä tönäisin, siellä Rozlogissa. Mutta se nyt on kuin onkin vanha asia, että maailmassa ei ole kiitollisuutta ja harvoin hyvä hyvällä palkitaan. Menköön hiiteen.