— Sano vain, mitä haluat.
Rzendzianin ympyriäiset kasvot synkistyivät ja hänen silmissään kiilsi viha ja vimma.
— Yhtä armoa minä pyydän: antakaa Bohun minulle!
— Bohunko? sanoi herra Skrzetuski hämmästyneenä.
— Mitä sinä hänellä?
— Minä aion, nähkääs, katsoa, ettei minun osani mene hukkaan ja että minä koron kanssa maksan, minkä hän minulle Czechrynissä teki. Arvaan, että te joka tapauksessa käskisitte tuhota hänet. Antakaa siis minun ensinnä maksaa hänelle.
Skrzetuskin kulmakarvat vetäytyivät kokoon.
— Sitä minä en salli, sanoi hän päättäväisesti.
— Jumalan tähden, mieluummin kuolen! huusi Rzendzian surkeasti.
— Sitä vartenko minä olen elänyt, että minun pitää kokea häpeää…
— Pyydä mitä tahdot, en mitään kiellä, mutta tätä minä en salli. Ajattele nyt itseäsi ja kysy vanhemmiltasikin, eikö ole suurempi synti pysyä sellaisessa päätöksessä kuin luopua siitä. Älä sinä pane omaa kättäsi Jumalan rankaisevan käden sijalle, ettet itsekin saisi osaasi siitä. Häpeä, Rzendzian. Tuo mies rukoilee Jumalalta kuolemaa ja on sitäpaitsi haavoitettu ja kahleissa. Tahtoisitko sinä todella olla hänen pyövelinsä? Häpäisisitkö vangittua tai löisitkö haavoitettua? Ethän sinä ole tatari tai murhaava kasakka. Niin kauan kuin elän, en salli sellaista, äläkä sinä puhukaan siitä minulle mitään.