Herra Janin äänessä oli niin paljon voimaa ja tahtoa, että poika heti kadotti kaiken toivon ja puheli itkevällä äänellä:
— Kun hän on terve, niin hän pitää puoliaan kahtakin sellaista vastaan kuin minä, mutta kun hän taas on kipeä, niin minä en saa kostaa hänelle. Milloin minä sitten maksan hänelle, mitä hän on minulle tehnyt?
— Jätä kosto Jumalalle, sanoi Skrzetuski.
Poika avasi suunsa, vielä sanoakseen ja kysyäkseen jotakin, mutta herra Jan kääntyi pois ja lähti astelemaan telttoja kohden, joiden eteen oli kokoontunut paljon upseereja. Heidän keskellään istui rouva Witowski ja hänen vierellään ruhtinatar. Heidän edessään, jonkun matkan päässä, seisoi herra Zagloba lakitta päin ja kuvaili Zbarazin piiritystä niille, jotka olivat olleet mukana vain Zborowissa. Kaikki kuuntelivat häntä henkeään pidätellen, kasvot liikutuksen vallassa, ja ne, jotka eivät olleet saaneet olla mukana onnettomassa linnassa, ajattelivat miltei kateudella kauhun päiviä siellä. Jan herra istuutui ruhtinattaren viereen, otti hänen kätensä ja vei sen huulilleen. Ja sitten he nojasivat toisiaan vastaan ja jäivät hiljaa istumaan. Aurinko läheni laskuaan ja verkalleen vaihtui päivä illaksi. Skrzetuski kuunteli hänkin kertomusta ikäänkuin olisi kuunnellut uutta asiaa. Herra Zagloba pisti käden pörröönsä ja hänen äänensä kajahteli yhä voimakkaampana. Upseerien veres muisto tai mielikuvitus toi heidän silmiensä eteen nuo veriset tapaukset ilmi elävinä. He näkivät silmiensä edessä ikäänkuin meren ympäröivät vallit ja vimmaiset rynnäköt, kuulivat melun ja mylvinän, kuulivat tykkien ja pyssyjen paukkeen, näkivät vallilla ruhtinaan hopeaisessa panssarissaan keskellä kuulasadetta. Elävästi tajusivat he kurjuuden ja nälän, nuo punaiset yöt, jolloin kuolema kierteli vallien yllä kuin pahaenteinen suuri lintu, Podbipientan ja Skrzetuskin lähdön. Ja he kuuntelivat kertomusta henkeä pidätellen ja välistä nostaen silmänsä ylöspäin, tai tarttuen miekan kahvaan. Mutta herra Zagloba lopetti näin:
— Yksi ainoa hauta se oli, suuri jättiläiskumpu, ja ettei Puolan valtakunnan kunnia, ritariston kukka, ruhtinas-vojevoda ja me kaikki, joita itse kasakat kutsuivat Zbarazin leijoniksi, ettemme me nyt lepää tuon kummun alla, se on hänen ansionsa.
Tämän sanottuaan osoitti herra Zagloba Skrzetuskia.
— Niin totta kuin elämme, niin on! huusivat Marek Sobieski ja herra
Przyjemski.
— Kunnia hänelle, maine ja kiitos! huudettiin voimakkain upseeriäänin. — Vivat Skrzetuski, eläköön nuori pari, eläköön sankari! huudettiin yhä lujemmin.
Innostus valtasi kaikki kokoontuneet. Toiset juoksivat hakemaan pikareita, toiset heittivät ilmaan lakkejaan. Sotamiehet alkoivat kalistella sapelejaan ja pian täytti ilman yksi ainoa yleinen huuto:
— Kunnia, kunnia! Eläköön, eläköön!