Silloin alettiin hieroa rauhaa. Kasakkapäälliköt tulivat kuninkaan luo, osoittivat hänelle alamaista kunniaa, pyysivät armoa, kävivät senaattorien teltoissa, kumartuivat heidän viittojensa liepeitä kohti, luvaten hankkia heille Chmielnickin vaikka maan alta ja luovuttaa hänet kuninkaalle.
Jan Kasimirin sydän ei ollut vieras säälille. Hän olisi mielellään päästänyt kotiin rahvaan ja kasakkajoukon, kunhan hänelle vain olisi luovutettu päälliköt, jotta hän saisi pidättää ne, kunnes itse Chmielnickikin olisi luovutettu.
Mutta sellainen sopimus ei ollut kasakkapäällikköjen mieleen, koska he kaikkien tekojensa tähden eivät uskaltaneet toivoa saavansa anteeksiantoa.
Rauhaa hierottaessa jatkuivat siis taistelut, epätoivoiset uloshyökkäykset ja joka päivä vuosi runsaasti puolalaista ja kasakkain verta.
Kasakat taistelivat päivällä urhoollisesti ja epätoivon vimmalla, mutta yöllä kääntyivät heidän synkät mielensä armoa rukoillen kuninkaallista leiriä kohden.
Dziedziala oli taipuvainen sovintoon ja tarjosi kuninkaalle oman päänsä pantiksi, saadakseen joukkonsa ja rahvaan pelastetuiksi.
Mutta kasakkaleirissä syttyi kapina. Toiset tahtoivat antautua, toiset puolustautua kuolemaan saakka. Kaikkien ajatukset kiersivät samaa asiaa: kuinka päästä pois leiristä.
Rohkeimmistakin se kuitenkin näytti mahdottomalta. Leiriä ympäröi joen mutka ja äärettömät suot. Puolustautua saattoi siinä vuosikausia, mutta poispääsyä varten oli vain yksi tie — kuninkaallisten sotajoukkojen läpi.
Tätä tietä ei kasakkaleirissä kukaan ajatellut.
Taistelujen keskeyttämät neuvottelut edistyivät hitaasti.
Epäjärjestykset kasakkain keskuudessa kävivät yhä tavallisemmiksi.
Erään tällaisen metelin aikana syöstiin päällikkyydestä Dziedziala ja
valittiin uusi johtaja.