— Pelastakaa itsenne, pelastakaa!… Ljahit!… Päälliköt pakenevat!
Ihmismassat vyöryivät jo vimmaisena tulvana, tulet tallattiin, kuormat, teltat kaadettiin, aitausten seipäät lentelivät irti revittyinä, kaikki miehet tungeskelivat toisiaan vastaan mitä kauheimmassa ahdingossa. Hirvittävä pakokauhu teki kaikki mielettömiksi. Ruumisvuoret sulkivat, heti syntyessään, kaikki tiet. Astuttiin sekä huudoin että kirkunalla ruumisläjien yli, joukot vyöryivät esiin leiriaukealta, ryntäsivät telasilloille, sysäsivät toinen toisiaan suohon, hukkuvat tarttuivat suonenvedontapaisesti kiinni toisiinsa ja rukoilivat taivaalta armoa, upoten vihdoin kylmään, pohjattomaan suohon. Telasillalla syntyi taistelu siitä, kuka saisi sillä sijaa, Pleszowan vesi tuli täyteen ruumiita, historian Nemesis kosti kauheasti Beresteczkolla Pilawcen tappion.
Kamala huuto oli tunkenut nuoren päällikön korviin ja hän käsitti heti mitä oli tapahtunut. Turhaan hän kuitenkin samassa hetkessä kääntyi takaisin leiriin päin, turhaan ratsasti hän joukkojaan vastaan, kädet korotettuina taivasta kohden. Hänen äänensä hukkui tuhansien kirkunaan, pakenevien kauhea tulva tempasi hänet ratsuineen, saattueineen ja koko ratsujoukkoineen mukaansa, syösten heidät tuhoon.
Kuninkaan sotajoukot hämmästyivät itsekin, nähdessään tämän hämmingin, jota monet aluksi olivat pitäneet epätoivoisena ryntäyksenä ulos leiristä, kunnes heidän vihdoin oli täytynyt uskoa omia silmiään. Hetken perästä kuitenkin, kun hämmästys oli ehtinyt hiukan laantua, ryntäsivät kaikki lippukunnat, edes käskyä odottamatta, vihollista vastaan ja etunenässä kulki myrskytuulena rakuunalippukunta, jota johti pieni ritari, paljastettu sapeli pään päällä.
Päivästä tuli vihan, tappion ja tuomion päivä. Joka ei jäänyt jalkoihin tai hukkunut veteen, se joutui miekan uhriksi. Veri tulvi virtana niin että oli vaikeaa tuntea, verikö vai vesi jalkain alla vuotaa. Hullaantuneet joukot alkoivat silloin entistäkin suuremmassa epäjärjestyksessä tungeskella ja töniä toisiaan veteen. Kaameat metsät olivat jo ainoana teurastuspaikkana ja tappaminen ja surmaaminen kävi sitä kauheammaksi, kun nuo äärettömät joukot yhtäkkiä olivat alkaneet vimmatusti puolustaa itseään. Taistelu riehui sekä soissa että metsissä ja kentillä. Braclawin vojevoda oli katkaissut pakenevilta paluutien. Turhaan käski kuningas hillitä sotamiestensä intoa. Sääli oli vaiennut ja teurastusta jatkui yöhön asti, teurastusta, jonka kaltaista eivät vanhimmatkaan sotilaat muistaneet nähneensä ja jota muistellessa myöhemmin hiukset nousivat päässä pystyyn.
Kun vihdoin pimeys peitti maan, olivat voittajatkin kauhistuksissaan työstään. Ei laulettu Te deumia, ei ilon, vaan säälin ja murheen kyyneleet valuivat kuninkaan silmistä.
Niin loppui ensimäinen näytös sitä murhenäytelmää, jonka tekijänä oli
Chmielnicki.
Mutta Bohun ei menettänyt henkeään tänä kauheana päivänä. Toiset sanoivat hänen, huomatessaan tappion tulevan, ensimäisenä pelastaneen henkensä pakenemalla, toiset väittivät, että eräs tunnettu ritari oli hänet pelastanut. Totuuden perille ei kukaan päässyt.
Se vain oli varma, että seuraavista sodista hänen nimensä useasti sukelsi esiin kuuluisimpien kasakkapäällikköjen nimien joukossa. Jonkun kostavan käden laukaus osui häneen vasta muutama vuosi myöhemmin, mutta ei silloinkaan vielä koittanut hänen viimeinen hetkensä. Kun ruhtinas Wisniowiecki oli vaivoistaan ja ponnistuksistaan kuollut ja kun Lubnien alue irtaantui Puolan valtioruumiista, niin Bohun otti haltuunsa suurimman osan hänen maastaan. Kerrotaan, ettei hän lopulta tahtonut tunnustaa Chmielnickinkään valtaa. Silloin, kun Chmielnicki murtuneena ja oman väkensä kiroamana haki vierailta suojaa, kielsi ylpeä Bohun häneltä kaiken turvan ja oli valmis miekka kädessä puolustamaan kasakkavapauttaan.
Kerrotaan myöskin, ettei hymy enää koskaan noussut tämän omituisen miehen huulille. Hän ei asunut Lubniessa, vaan maalaistalossa, jonka hän oli rakennuttanut uudelleen ja jonka nimeksi hän oli pannut Rozlogi. Siellä kerrotaan hänen kuolleenkin.