Kuningas lykkäsi rynnistyksen myöhemmäksi, koska tahtoi säästää verta. Nähdessään jättiläistyöt, hän kuitenkin huomasi, että muuta keinoa ei ole ja käski torventoitotuksella ilmoittaa armeijalle, että sen illaksi on valmistauduttava toimintaan.
Kasakkaleirissä ei kenelläkään ollut tietoa tästä kuninkaan aikomuksesta. Silta piteni pitenemistään. Vielä yön kuluessa ja aamulla ratsasti Bohun päällikköjensä etunenässä tarkastamaan teitä.
Oli maanantai, heinäkuun 7 päivä, v. 1657. Aamu valkeni kalpeana, ikäänkuin se olisi ollut pelästyksissään, rusko idässä loimusi verisenä, aurinko nousi taivaalle punertavana ja ikäänkuin sairaana. Verinen välke valaisi vesiä ja metsiä.
Puolalaisten leiristä ajettiin hevosia laitumelle. Kasakkaleiristä kuului äsken heränneiden miesten puheensorina. Tulet sytytettiin ja alettiin valmistaa aamuateriaa. Kaikki näkivät Bohunin saattueineen lähtevän ratsastamaan. Hänen jäljessään kulki ratsuväki, jolla hänen oli tarkoitus karkoittaa Braclawin vojevoda, koska tämä piti hallussaan kasakkaleirin selkäpuolella olevaa asemaa ja tykeillään häiritsi kasakkain töitä.
Rahvas katseli Bohunin ratsastusta levollisena, vieläpä rohkaistuin mielin. Tuhannet silmät saattoivat nuorta päällikköä ja tuhansista suista kuului häntä kohti huuto: Jumala sinua siunatkoon, sinä haukka-kultamme!
Päällikkö, saattue ja ratsujoukko loittonivat verkalleen leiristä, saapuivat metsän rantaan, vilahtivat vielä kerran näkyviin aamuauringossa ja häipyivät sitten vähitellen tiheikön taakse.
Mutta heti senjälkeen huusi, tai pikemmin ulvahti jokin kauhea, läpitunkeva ääni, kasakkaleirin portilla:
— Miehet, pelastakaa itsenne!
— Päälliköt pakenevat! kuului nyt kymmenkunta ääntä.
— Päälliköt pakenevat! toistivat jo sadat ja tuhannet äänet. Ja humu tarttui väkijoukkoon ja kävi sen läpi niinkuin tuulen puhaltaessa humina leviää metsään. Ja taasen pääsi kahdestasadasta tuhannesta kurkusta kauhea huuto: