Hän ei ehtinyt enempää sanoa, kun ensimäinen nuoli jo vingahti hänen korvansa ohitse ja sen jäljessä alkoi suhisten, viheltäen ja laulaen tulla toisiakin, kuin mitäkin ampiaisia tai mehiläisiä. Yksi nuoli lensi niin likeltä, että sen kanta miltei pyyhkäisi Zagloban korvia.
Wolodyjowski kääntyi nyt ja ampui kaksi pistoolinlaukausta takaa-ajajiin.
Silloin kompastui herra Zagloban hevonen niin pahasti, että sen sieraimet miltei painuivat maahan.
— Jumalan tähden, hevoseni kaatuu, huusi hän sydäntä viiltävällä äänellä.
— Alas satulasta ja metsään! ärjäisi Wolodyjowski.
Sen sanottuaan hän pysäytti hevosensa, hyppäsi alas ja hetken päästä olivat sekä hän että Zagloba kadonneet pimeyteen.
Tämä temppu ei kuitenkaan jäänyt vinosilmäisiltä tatareilta huomaamatta. Muutama kymmen heistä hyppäsi niinikään alas hevosen selästä ja lähti ajamaan takaa pakenevia.
Oksat iskivät lakin Zagloban päästä ja löivät häntä kasvoihin, ne repäisivät hänen viittansa, mutta hän vain otti jalat kainaloonsa ja livisti eteenpäin ikäänkuin hän olisi ollut kolmenkymmenvuotias. Tuontuostakin hän kompastui, mutta nousi jälleen pystyyn ja livisti taasen entistä nopeammin, läähättäen kuin sepän palkeet. Vihdoin kiepahti hän syvään kuoppaan myrskyn kaataman puun juurella ja tunsi, ettei hän enää pääse kömpimään ylös, koska hänen voimansa olivat kokonaan lopussa.
— Missä te olette? kysyi hiljaa Wolodyjowski.
— Täällä, kuopassa. Olen hukassa, pelastakaa minut, herra Michal.