Kun kolme ensimäistä oli päässyt väijytyksen kohdalle, pamahti kaksi laukausta, jonka jälkeen Wolodyjowski kuin ilves ryntäsi keskelle tietä ja silmänräpäyksessä, ennenkuin herra Zagloba oli ennättänyt edes katsahtaa sinnepäinkään tai miettiä mistä on kysymys, oli kolmaskin tatarilainen kaatunut kuin salaman iskusta.
— Hevosen selkään! huusi pieni ritari.
Herra Zagloballe ei tarvinnut toistaa tätä asiaa ja he riensivät eteenpäin kuin kaksi sutta, joita vihainen koiraparvi ajaa takaa.
Kauempana ratsastavat tatarit saapuivat sillä välin ruumiiden luo ja huomattuaan, että metsästä tulevat sudet saattavat ne raadella, he hetkiseksi pysäyttivät hevosensa, odottaen muita tovereitaan.
— Näettekö, sanoi Wolodyjowski, — tiesinhän, että he pysähtyvät.
Mutta vaikka pakenijat olivatkin päässeet muutamaa sataa askelta edelle, ei takaa-ajo pysähtynyt pitkäksikään aikaa. Tatarit kiidättivät joukossa, erottautumatta yksityisiksi ratsastajiksi.
Pakenevien hevoset olivat kuitenkin pitkästä matkasta uuvuksissa, niiden juoksu kävi yhä hitaammaksi, varsinkin kompasteli Zagloban hevonen, jonka täytyi kantaa niin raskasta taakkaa, useamman kerran. Vanhalla aatelismiehellä nousivat hiusten jäännökset pystyyn, kun hän ajatteli, että hän mahdollisesti putoaa.
— Herra Michal, rakas herra Michal, älkää jättäkö minua! huusi hän epätoivoisasti.
— Olkaa huoleti, vastasi pieni ritari.
— Syökööt sudet tuon… hevosen…