Etäisyys heidän ja Helenan kanssa pakenevan Rzendzian välillä kävi yhä suuremmaksi. Vihdoin saapuivat he sille paikalle, missä maantie teki jotenkin jyrkän käänteen Zbarazia kohden ja vähän matkaa siitä erkani kapea metsäpolku, jonka puiden oksat puoleksi peittivät. Rzendzian käänsi polulle. Hetken päästä olivat hän ja Helena kadonneet tiheikköön ja pimeään. Wolodyjowski pysäytti Zagloban ja oman hevosensa.
— Jumalan nimessä, mitä te teette, karjui Zagloba.
— Me pysäytämme takaa-ajon. Ruhtinattarelle ei ole muuta pelastusta.
— Me joudumme surman suuhun.
— Joudumme jos joudumme. Asettukaa tänne tien syrjään. Tänne, tänne näin.
Molemmat piiloittautuivat pimeään, puitten varjoon. Tatarilaishevosten kavioiden töminä läheni lähenemistään, jyristen kuin myrsky. Koko metsä oli yhtenä töminänä.
— Nyt se on tapahtunut! sanoi Zagloba ja nosti viinisäkin huulilleen.
Hän joi aika kulauksen ja hypähti sitten pystyyn. — Nimeen Isän,
Pojan ja Pyhän Hengen, olen valmis kuolemaan.
— Heti, heti, sanoi Wolodyjowski, — kolme heistä ratsastaa nyt edellä — sitä minä olenkin tahtonut.
Kuun valaisemalla tiellä näkyikin kolme ratsastajaa, jotka istuivat erinomaisten hevosten selässä. Heidän jäljessään, noin kahden tai kolmen sadan askeleen päässä kiiti kymmenkunta muuta ratsastajaa ja kauempana tuli vielä kokonainen tiheä parvi ordalaisia.