Yö oli kirkas. Kuu nousi yhä korkeammalle taivaalla, joka oli täynnä välkkyviä tähtiä, ja kävi yhä pienemmäksi ja kalpeammaksi. Väsyneet hevoset hiljensivät askeliaan ja uupumus alkoi vallata ratsastajatkin. Wolodyjowski pidätti ensimäisenä hevosensa.
— Nyt sopisi ehkä levähtää, sanoi hän. — Pian alkaa hämärtää.
— Kyllä onkin jo aika, sanoi Zagloba. — Minä olenkin jo niin uninen, että näen hevoseni pään kahtena.
Ennen levollemenoa piti kuitenkin Rzendzian huolen illallisesta. Hän viritti tulen, otti ratsun selästä haarasäkin ja veti sieltä esiin eväät, jotka hän oli hankkinut Burlajn luona Jampolissa. Säkissä oli maissileipää, kylmää lihaa, makeisia ja moldaulaista viiniä. Nähdessään kaksi nahkasäkkiä aivan pyöreinään viiniä, joka miellyttävällä kulinalla ilmaisi olemassaolonsa, herra Zagloba unohti unensa. Toiset tarttuivat ahneesti ruokaan ja alkoivat syödä. Kaikille riitti runsaasti. Tarpeeksi syötyään pyyhki herra Zagloba suunsa takin liepeeseen ja sanoi:
— Kuolemaani asti tulen yhä toistamaan: ihmeelliset ovat Jumalan tuomiot. Kas nyt tuo meidän armollinen neitimme on vapaa. Ja nyt me lohdutetuin mielin istumme täällä paljaan taivaan alla ja juomme Burlajn viiniä. En tahdo sanoa, ettei unkarilainen viini olisi parempaa, sillä tuo nahkahan hajuaa, mutta matkalla kyllä tämäkin kelpaa.
— Yhtä asiaa vain en saata tarpeeksi ihmetellä, sanoi Helena, — nimittäin sitä, että Horpyna niin helposti suostui jättämään minut teille.
Herra Zagloba katsahti ensin Wolodyjowskiin, sitten Rzendzianiin ja räpytteli silmiään.
— Suostui, kun oli suostuminen. Ja mitäpä siitä salaa — sillä eihän se mikään häpeä ole —, että me teimme lopun heistä molemmista, sekä Horpynasta että Czeremysistä.
— Onko se mahdollista? kysyi ruhtinatar kauhistuneena.
— Ettekö kuullut laukauksia?