Kasakkahetmani oli juonut itsensä monta kertaa juovuksiin, eikä yksin tottumuksesta, vaan myöskin epätoivosta…
— Suuri hallitsija, sanoi hän, — Jarema on vihollisesi. Hän on ottanut tatareilta pois Dnieperin taustan, hän on peloitukseksi hirtättänyt voitettuja murzoja kuin susia puihin, hän tahtoi tulla Krimille hävittämään tulella ja miekalla.
— Ettekö te sitten ole tehneet tatarilaiskylissä mitään pahaa? kysyi khani.
— Olen sinun orjasi.
Tuhaj-bejn siniset huulet alkoivat väristä ja hänen torahampaansa välkkyivät. Hänellä oli kasakoitten joukossa verivihollinen, joka kerran oli tyystin tuhonnut Tubaj-bejn joukon ja ollut saamaisillaan vangiksi hänet itsensäkin. Tämän kasakan nimi pusertautui nyt hänen huulillaan. Leppymättömällä voimalla kehoittivat muistot kostoon, siksi ei hän voinutkaan pidättäytyä, vaan sihisi itsekseen:
— Burlaj… Burlaj…
— Tuhaj-bej, sanoi Chmielnicki heti, — sinä olet khanin korkeasta ja viisaasta käskystä viime vuonna valanut Burlajn kanssa vettä miekoillenne.
Uusi yhteislaukaus linnasta katkaisi heidän keskustelunsa.
Khani ojensi kätensä ja piirsi sillä ympyrän Zbarazin kaupungin, linnan ja vallien ympäri.
— Onko tuo huomenna minun? kysyi hän, kääntyen Chmielnickin puoleen.