— Zaporogien hetmani, mitä tuo on?
— Mahtava hallitsija, ruhtinas Jarema pitää juhlia.
Khani hämmästyi.
— Juhlia…?
— Huomiset ruumiit pitävät tänään juhlia, virkkoi Chmielnicki.
Samassa paukahtivat tykit linnassa uudelleen, torvet toitottivat ja niihin sekaantuneet huudot kuuluivat aina khanin ylhäisiin korviin asti.
— Jumala on yksi, mutisi hän, — jalopeura asuu tuon uskomattoman sydämessä.
Hetken vaiettuaan hän lisäsi:
— Tahtoisinpa mieluummin seisoa hänen rinnallaan kuin sinun.
Chmielnicki vavahti. Hän oli kalliisti maksanut tatarilaisten välttämättömän ystävyyden eikä hän sittenkään ollut varma kauheasta liittolaisestaan. Tarvittiin vain joku khanin päähänpisto ja kaikki ordat saattoivat kääntyä kasakoita vastaan, jotka silloin olisivat tuhon omat ja vailla kaikkea pelastuksen mahdollisuutta. Lisäksi tiesi Chmielnicki vielä senkin, että khani auttoi häntä vain saaliin, lahjojen ja onnettomien sotavankien toivossa. Pitihän khani itseänsä laillisena hallitsijana ja siksi häntä itse asiassa hävetti taistella kapinallisten puolella kuningasta vastaan, taistella mokoman Chmielin puolella tuollaista Wisniowieckiä vastaan.