Näitä pysähdyksiä kesti kuitenkin vain lyhyeltä ja niiden jäljestä tuntui melu ja ulvonta vieläkin kauheammalta, kiihtyen korinaksi ja ääneksi ja ei enää muistuttanut mitään inhimillistä.
Äkkiä kajahti jälleen kiväärin ammunta: eversti Machnicki toi jälellä olevan jalkaväen uupuneiden avuksi. Kasakkain takimmaisissa riveissä alettiin nyt peräytymisen merkiksi toitottaa torvia. Taistelu pysähtyi hetkeksi, kasakkajoukot etääntyivät muutaman sadan askeleen päähän valleista ja asettuivat omien tykkiensä suojaan. Ei kuitenkaan ollut kulunut puoltakaan tuntia, kun Chmielnicki jo taasen kolmannen kerran ajoi joukkonsa hyökkäykseen.
Mutta nyt ilmaantui vallille itse ruhtinas Jeremi ratsunsa selässä. Hänet oli helppo tuntea, sillä hetmanin lippu ja hevoshäntämerkki liehuivat hänen päänsä päällä ja hänen edessään ja takanaan kannettiin muutamia kymmeniä loimuavia soihtuja. Heti tähtäsivät viholliset tykit häneen, mutta tottumattomat tykkimiehet ampuivat liian kauas, aina Gnieznan taa ja ruhtinas Jeremi jäi tyynenä katselemaan lähestyviä pilviä…
Kasakat hiljensivät kulkuaan ikäänkuin näky olisi hurmannut heidät.
— Jarema, Jarema! kävi hiljainen hyminä läpi syvien rivien kuin tuulen humina.
Seisoessaan siinä veristen valojen keskellä vaikutti tuo kauhea ruhtinas joltakin kansantarun jättiläiseltä. Siksipä kävikin väristys läpi uupuneiden jäsenten ja kädet tekivät ristinmerkkejä, mutta ruhtinas seisoi yhä koskemattomana.
Nyt heilautti hän kullattua nuijaansa ja samassa humahti taivaalle pahaa ennustava kranaattien lintuparvi, pudoten keskelle seuraavia rivejä. Joukko kiemurteli kuin mikäkin kuolettavasti haavoitettu lohikäärme ja kauhun huuto kulki hyökkäysaallon toisesta päästä toiseen.
— Juosten, juosten, kuului kasakkapäällikköjen ääni.
Musta hyökkäysjoukko kiiti valleja kohden, toivoen niistä suojaa kranaatteja vastaan. Se ei kuitenkaan ollut, ehtinyt kulkea puoltakaan matkaa, kun ruhtinas, jonka yhä saattoi nähdä kauas, kääntyi hiukan länttä kohden ja jälleen heilautti kullattua nuijaansa.
Tämän merkin saatuansa alkoi ratsuväki pujotella esiin lammikon ja vallin välitse ja silmänräpäyksessä se jo oli tasangon reunalla. Kranaattien valossa saattoi hyvin nähdä Skrzetuskin ja Zacwilichowskin husaarien jättiläiskokoiset hahmot, Kuszelin ja Wolodyjowskin rakuunat ja Rostworowskin johtamat tatarit. Niitä seurasi yhä uusia joukkoja, hovikasakoita ja Bychowiecin valakialaiset. Ei yksin Chmielnicki, vaan viimeinen kuormarenkikin hänen kasakkainsa joukosta huomasi tällä hetkellä, että uljas ruhtinas oli päättänyt lähettää koko ratsuväkensä vihollisen sivustaa vastaan. Kasakkain riveissä toitotettiin torvia peräytymisen merkiksi.