— Rintaman muutos! huudettiin pelästyneesti.
Samassa koetti kuitenkin Chmielnickikin, suojellakseen itseään ratsuväkeä vastaan, muuttaa joukkojensa rintamaa. Siihen ei kuitenkaan enää ollut aikaa. Ennenkuin hän ehti saada rivit uuteen järjestykseen, hyökkäsivät niitä kohden ruhtinaan lippukunnat kuin siivillä liitäen, lentäen ja huutaen "lyö, surmaa", liput lepattivat, husaarisulat suhisivat ja rautaiset varustukset kalskuivat. Husaarit työnsivät keihäänsä vihollisseinään ja ryntäsivät itse perässä kuin hirmumyrsky, kaataen ja murskaten kaikki tieltään. Ei mikään inhimillinen voima, käsky tai johtaja kyennyt enää pidättämään jalkajoukkoja, joita vastaan ensimäinen rynnäkkö oli kohdistunut. Villi pakokauhu valtasi hetmanin valiokaartin, bialocierkiewiläiset heittivät tykkinsä, pyssynsä, peitsensä, viikatteensa, nuijansa, sapelinsa ja pakenivat, suojaten päätään käsillään, mielettömässä kauhussa ja eläimellisesti ulvoen takanapäin seisovia tatarilaisosastoja kohden. Tatarit ottivat heidät kuitenkin vastaan nuolisateella ja niin kääntyivät he sivullepäin ja juoksivat vankkurileirin syrjää pitkin, ollen jalkaväen ja Wurcelin tykkien tulen alaisina. Tänä aikana peittyi maa sellaisilla ruumisröykkiöillä, että toinen kaatui suorastaan toisen päälle.
Silloin rynnisti Tuhaj-bej Zubagazin ja Urun-murzan avustamana vimmatusti husaarien hyökkäystä vastaan. Hän tosin ei uskonut voivansa sitä murtaa, mutta hän toivoi voivansa edes hetkeksi pysäyttää sen, jotta silistrialaiset ja rumelialaiset janitsharit ehtisivät järjestyä neliöihin ja bialocierkiewiläiset toipua ensimäisestä pelästyksestään. Hän kiidätti nyt umpimähkään eteenpäin ensimäisessä rivissä, ei päällikkönä, vaan yksinkertaisena tatarina, ja löi ja hakkasi yhdessä muiden kanssa. Nogailaisten käyrät sapelit kalskahtelivat panssareita ja haarniskoja vastaan, mutta sotilaitten ulvona kuului yli kaikkien muiden äänien. Kuitenkaan ei heidän vastarintansa tuntunut auttavan. Rautaisten ratsastajien hirvittävien iskujen työntäessä ja tunkiessa heitä janitshareja kohden, pitkien miekkojen kolhiessa he, viskattuina satulasta ja tallattuina kuin myrkylliset raadot, puolustivat itseään niin vimmatusti, että husaarien hyökkäys todellakin pysähtyi. Tuhaj-bej rynnisti kuin tuhoava tuli ja nogailaiset kiitivät hänen vierellään niinkuin sudet käyvät naarassuden rinnalla.
Heidän oli kuitenkin väistyminen ja yhä tiheämpään heitä kaatui. Kentältä kuuluvat Allah-huudot ilmaisivat janitsharien asettuvan järjestykseen, kun raivoisan Tuhaj-bejn kimppuun äkkiä hyökkäsi Skrzetuski, läjähyttäen häntä miekallaan. Nähtävästi ei ritari kuitenkaan ollut taudin jälkeen vielä saanut kaikkia voimiaan takaisin, tai ehkäpä Damaskoksessa taottu kypärinsilmikko pidätti häntä, joka tapauksessa ponnahti miekan terä päästä ja, iskien rautakypärään, katkesi pieniksi palasiksi. Tuhaj-bejn silmät pimenivät kuitenkin samalla, hän pysäytti hevosensa ja kaatui nogailaisten käsiin, jotka kaappasivat päällikön mukaansa ja lähtivät, kauheasti huutaen, kiitämään pois kuin sumu, jota tuuli hajoittaa. Kaikki ruhtinaan ratsujoukot olivat nyt rumelialaisia, silistrialaisia ja janitshareja sekä turkulaistuneita serbialaisjoukkoja vastassa. Yhdessä janitsharien kanssa muodostivat nämä mahtavan neliön ja vetäytyivät verkalleen pitkine keihäineen, peitsineen, pertuskoineen ja tikareineen vankkurileiriä kohden, rintama musketteineen vihollisiin päin kääntyneenä.
Panssaroidut rakuuna- ja hovi-kasakkarykmentit hyökkäsivät kuin vihuri niitä vastaan ja kaikkein ensimäisenä kulkivat tömisten ja helistäen Skrzetuskin husaarit. Itse ryntäsi hän umpimähkään ensimäisessä rivissä ja hänen rinnallaan herra Longinus inflantilaisen hevosensa selässä, käsissään kauhea kallonhalkaisijamiekkansa.
Punainen tulinauha lensi neliön toiselta ääreltä toiselle, kuulat vinkuivat ratsastajien korvissa, siellä täällä voihkaisi joku mies tai kaatui hevonen. Ratsuväen linja jo taittuu, mutta he vain kiitävät eteenpäin. He pääsevät lähelle ja kuulevat janitshaarien hevosten korskeen ja läähätyksen, neliö vetäytyy vieläkin ahtaammalle, jäntereisten käsien kannattamien peitsien muuri nousee raivokkaita ratsuja vastaan ja yhtä monta kuin siinä on peitsen terää, yhtä monta on ritareja kuolemaa vastassa.
Äkkiä syöksee jo muuan jättiläiskokoinen husaari hillittömässä vauhdissa neliön seinään, hetken perästä näkyvät ilmassa jättiläiskokoisen hevosen kaviot ja heti senjälkeen ovat ritari ja ratsu keskellä tiivistä miesjoukkoa, murskaten peitsiä, kaataen miehiä, tallaten ja tuhoten mitä eteen sattuu.
Niinkuin kotka hyökkää valkoisten peltokanojen parveen ja nämä, sulloutuneina pelokkaaksi keräksi joutuvat raatajan saaliiksi, joka repii niitä sekä kynsillään että nokallaan, niin hyökkäsi herra Longinus Podbipientakin keskelle vihollisparvea ja temmelsi siellä miekkoineen. Ei pilvenpatsas saa nuoressa, tiheässä metsässä aikaan sellaista hävitystä kuin hän janitsharien ahtaalle järjestäytyneessä joukossa. Kauhea hän oli. Hänen vartalonsa kasvoi siinä luonnottoman kokoiseksi, hänen hevosensa muuttui jonkinlaiseksi lohikäärmeeksi, jonka sieraimista suitsusi tulta, ja miekka hänen kädessään kävi ikäänkuin kolminkertaiseksi. Jättiläiskokoinen Aga-Kislarbeg hyökkäsi hänen kimppuunsa, mutta lyötiin kahdeksi kappaleeksi. Turhaan käyvät yhä voimakkaammat miehet ojentamaan kätensä häntä vastaan ja työntämään peitsiään häntä kohden — he kuolevat Paikalle kuin ukkosen iskeminä. Mutta hän vain tallaa heitä, tunkeutuen pahimpaan ahdinkoon ja niinkuin tähkät kaatuvat viikatteen edestä, niin jää hänenkin käsialoilleen tyhjä jälki. Hänen ympärillään kuuluu kauhun ääntä, voihkinaa, raudan helinää pääkalloja vastaan ja ratsun hirvittävää läähätystä.
— Katso, katso! kuuluu pelästyneitä ääniä.
Samassa tunkeutuivat Skrzetuskin rautaiset husaarit sisään liettualaisen avaamasta portista. Neliön seinät halkesivat niinkuin hajoavan talon seinät ikään ja janitsharijoukot heittäytyivät pakoon joka taholta.