Ja jo olikin aika, sillä Zubagazyn johtamat nogailaiset palasivat kuin verenhimoiset sudet takaisin taisteluun ja toiselta puolen tuli Chmielnicki, koottuaan bialocierkiewiläiset janitsharien avuksi. Nyt meni kuitenkin kaikki sekaisin. Kasakat, tatarilaiset, turkkilaisserbialaiset ja janitsharit pakenivat mitä suurimmassa epäjärjestyksessä vankkurileiriään kohden, tekemättä vähintäkään vastarintaa. Ratsuväki ajoi heitä kintereillä takaa, hakaten eteensä umpimähkään. Joka ei tuhoutunut ensimäisen iskusta, kuoli seuraavan miekasta. Takaa-ajo oli niin vimmattu, että lippukunnat joutuivat keskelle pakenevien takarivejä. Sotamiesten kädet puutuivat hakkaamisesta, joukot heittivät aseensa, lippunsa, lakkinsa, vieläpä viittansakin. Janitsharien valkoiset päähineet peittivät kentän kuin lumi. Koko Chmielnickin oivallinen väki, jalkamiehet, ratsuväki, tykistö ja tatarilaisten sekä turkkilaisten apujoukot muodostivat yhden ainoan järjestymättömän massan. Kaikki olivat suunniltaan, mielettöminä ja kauhusta sokeina. Sadottain vihollisia juoksi pakoon yhtä ainoaa upseeria. Lyötyään jalkaväen ja tatarit, jatkoivat husaarit tuhotekoa ja senjälkeen lähtivät rakuunat ja keveät lippukunnat kilpailemaan hävittämistyössä. Heidän johtajansa Wolodyjowski ja Kuszel vahvistivat yhä joukoissaan varmuutta siitä, että Puolan onnettomuudet nyt olivat loppuneet. Suurena lätäkkönä peitti veri kauhean taistelukentän, kulisten kuin vesi hevosten kavioiden voimakkaista lyönneistä ja pärskyen ritarien aseille ja kasvoihin.
Pakenevat joukot pysähtyivät vasta leirissä vankkurien keskelle, sitten kun ruhtinaan ratsuväki jo oli torventoitotuksilla kutsuttu takaisin.
Ratsuväki palasi laulaen ja iloisesti huudellen sekä laskien höyryävillä sapeleillaan tienvarteen kaatuneita vihollisten ruumiita. Kukapa kuitenkaan olisi saattanut yhdellä silmäyksellä arvioida tappion määrää, kuka laskea niitä kaikkia, kun pelkästään vallin luona jo oli päälletysten pinottuja ruumiita miehen korkeudelta. Sotilaat olivat verihöyryistä ja hiestä aivan kuin nokisina. Onneksi nousi lammikkojen puolelta voimakas tuuli, joka puhalsi katkut vihollisen telttoja kohden.
Näin loppui hirveän Jareman ja Chmielnickin ensimäinen kohtaus.
Mutta hyökkäys ei vielä ollut lainkaan lopussa, sillä samaan aikaan kun Wisniowiecki torjui leirin oikeaa siipeä vastaan tähdättyjä ryntökarkauksia, oli Burlaj vasemmalla siivellä jo saamaisillaan haltuunsa vallitukset. Kierrettyään hiljaa Dnieperin takaisine joukkoineen kaupungin ja linnan, ryntäsi hän itäiselle lammikolle ja uhkasi Firlejn osastoa. Siellä sijaitseva unkarilainen jalkaväki ei voinut kestää hyökkäystä, vallit lammikon luona kun eivät vielä olleet valmiit, ja ensimäinen lipunkantaja lippukuntineen karautti pakoon ja hänen perässään koko rykmentti. Burlaj kiiti nyt keskustaa vastaan ja hänen kintereillään seurasi pidättymättömänä tulvana dnieperintakaisia kasakoita. Voitonhuudot kuuluivat aina leirin vastakkaiseen päähän asti. Pakenevia unkarilaisia ahdistavat kasakat löivät nyt pienen ratsuosaston, valloittivat muutamia tykkejä ja pääsivät jo aivan likelle Belzinkastellaanin osastoa, kun herra Przyjemski muutamien saksalaisten komppaniojen kanssa ehti avuksi. Työnnettyään lipunkantajan ratsailta, tempasi hän käteensä lipun ja heittäytyi, lippua heiluttaen, vihollisen päälle. Saksalaiset puolestaan iskivät lujasti kasakkaparveen. Syntyi kauhea käsikähmä, jossa yhdeltä puolen Burlajn joukkojen vimma ja masentava ylivoima ja toiselta puolen kolmenkymmenvuotissodan aikaisten vanhain jalopeurain urheus kilpailivat keskenään. Turhaan Burlaj ryntäsi kuin mikäkin haavoitettu metsäsika tiheimpään taistelijain joukkoon. Ei kasakkain kuolemanhalveksinta enempää kuin heidän itsepäisyytensä voinut pidättää rynnistäviä saksalaisia, jotka kävivät kuin muuri eteenpäin, tunkien vihollisen paikaltaan valleille asti, harventaen sen rivejä, ja vihdoin puolen tuntia kestäneen taistelun jälkeen heittivät sen vallin taakse. Herra Przyjemski, kauttaaltaan veren peittämänä, oli ensimäinen, joka pystytti lippunsa puolivalmiille vallille.
Kauhea oli nyt Burlajn asema, sillä hänen täytyi vetäytyä takaisin samaa tietä, jota hän oli tullutkin, ja kun Jeremi juuri äsken oli tuhonnut oikeaa siipeänsä vastaan hyökänneet viholliset, niin saattoi hän nyt helposti katkaista koko Burlajn osaston. Tämän avuksi tuli kyllä Mrozowiecki korsunilaisine kasakkoineen, mutta samassa ilmestyi paikalle myöskin herra Koniecpolskin husaariväki, johon yhtyi janitshareja vastaan tekemältään hyökkäysretkeltä palannut Skrzetuski. Molemmat katkaisivat Burlajn tähän asti järjestyksessä tapahtuneen peräytymisen.
Yhdellä ainoalla ryntäyksellä saattoivat he hänen joukkonsa epäjärjestykseen ja silloin alkoi hirveä teurastus. Kasakoilla, joilta tie heidän leiriinsä oli suljettu, oli nyt avoinna vain kuoleman tie. Muutamat heistä puolustautuivat armoa pyytämättä, pienissä ryhmissä vimmatusti tai yksitellen, toiset taas ojentelivat turhaan käsiään ratsumiehiä kohti, jotka kiitivät eteenpäin taistelutannerta kuin myrskytuuli. Alkoi takaa-ajo ja kilparatsastus, mieskohtainen taistelu ja rotkoihin kätkeytyneiden vihollisten etsiminen. Jotta saataisiin taistelukenttä valaistuksi alettiin valleilta heitellä sytytettyjä tervalaatikkoja, jotka lentelivät kuin tuliset meteorit. Niiden punaisessa valossa tuhottiin loput dnieperintakaisista kasakoista.
Vihollisen avuksi riensi vielä Subagazi, joka sinä päivänä suoritti urheuden ihmeitä. Krasnostawin starosta, kuuluisa Marek Sobieski pysäytti hänet kuitenkin heti paikalla niinkuin leijona kaataa villin puhvelin. Burlaj huomasi siis, ettei hänellä ole mistään odotettavissa pelastusta, mutta hän rakasti kasakkakunniaansa enemmän kuin elämäänsä, siksi ei hän hakenutkaan pelastusta. Toiset pakenivat pimeään, piiloittautuivat rotkoihin tai värjöttivät ratsujen kavioiden välissä — hän yhä hakemalla haki vihollisia, hän iski kuoliaaksi herra Dombekin, herra Rusieckin ja nuoren leijonan, poikasen herra Aksakin, saman, joka Konstantinowin luona oli saavuttanut kuolemattoman maineen. Sitten surmasi hän herra Sawickin, senjälkeen, yhdellä kertaa lyöden maahan, kaksi siipiselkäistä husaaria ja vihdoin, nähdessään suurikokoisen aatelismiehen, joka aarniohärän tapaisella mylvinnällä riensi taistelutantereelle, hän hyökkäsi tätä kohti kuin salaman välähdys.
Herra Zagloba — hän se näet oli — mylvähti kauhusta vieläkin lujemmin ja käänsi heti hevosensa pakoon. Hiusten jäännökset hänen päässään nousivat pystyyn, mutta kekseliäisyyttään hän ei kadottanut. Ovelat juonet risteilivät salamoina hänen aivoissaan ja hän karjui täyttä kurkkua:
— Hyvät herrat, joka uskoo Jumalaan…