Myrskytuulena hän kiiti tiheimpään ratsastajaryhmään. Mutta Burlaj karautti kuin ammuttu nuoli häntä kohden sivulta. Herra Zagloba sulki silmänsä ja hänen päässänsä humisi:
— Minä heitän henkeni, minä ja kirppuni!
Jo kuuli hän takanaan hevosen korskuvan ja huomasi, ettei kukaan tule hänen avukseen. Pakeneminen on mahdotonta, ei mikään muu kuin hänen oma kätensä voi pelastaa häntä Burlajn kynsistä.
Äärimmäisen hädän hetkellä, jo melkein kuolinkamppauksen alkaessa, muuttuivat hänen epätoivonsa ja kauhunsa yhtäkkiä vimmaksi. Hän mylvi niin kauheasti, ettei aarniohärkäkään olisi vetänyt vertoja hänelle, ja pidätellen hevostansa hän kääntyi vastustajaansa kohti.
— Sinä ajat takaa Zaglobaa! huusi hän, heiluttaen kohotettua sapeliaan.
Samassa heitettiin taasen valleilta palavia soihtuja. Hetkiseksi valkeni yö, Burlaj huomasi hänet ja hämääntyi.
Hän ei ollut hämääntynyt kuullessaan hänen nimensä, sillä sitä ei hän ollut milloinkaan kuullut, vaan tuntiessaan hänet samaksi mieheksi, jota hän Bohunin ystävänä äskettäin oli pitänyt vieraanaan Jampolissa.
Juuri tuo onneton hämäännyksen hetki tuhosi kuitenkin kasakkaan miehuullisen johtajan, sillä ennenkuin hän taas oli päässyt tointumaan, löi Zagloba häntä ohimoon ja kaatoi hänet ainoalla iskulla hevosen selästä.
Tämä tapahtui koko sotajoukon nähden. Husaarien iloiseen meluun vastasi kasakkain hämmästyksen huuto. Nähdessään vanhan Mustanmeren-leijonan kuolevan kadottivat kasakat viimeisenkin rohkeutensa ja luopuivat kaikesta vastarinnasta. Kaikki, joita ei Subagazi ollut pelastanut pälkähästä, tuhoutuivat viime mieheen asti sillä vankeja ei tänä kauheana yönä otettu ensinkään.
Krasnostawin starostan ja kevyen ratsuväen takaa-ajamana kiirehti Subagazi leirille. Ryntäys oli torjuttu kautta koko vallilinjan. Vain kasakkaleirin lähettyvillä taisteli vielä vihollista takaa-ajamaan lähetetty ratsuväki.