— Eläköön, eläköön! huusi aatelisto.
— Viekäämme hänet ruhtinaan luo, toistivat muut.
— Eläköön! Eläköön!
Mutta zaporogien hetmani mylvi leiriin saavuttuaan kuin villi, haavoittunut peto, repi viittaa rinnallaan ja raateli kasvojaan. Tuhosta pelastuneet upseerit seisoivat mykkinä hänen ympärillään, saamatta suustaan lohdutuksen sanaa. Hetmani riehui kuin mielipuolena, hänen huulillaan kuohui vaahto, hän hakkasi jalkojaan maahan ja repi molemmin käsin hiuksiaan.
— Missä ovat rykmenttini, missä ovat kasakkani? toisteli hän käheällä äänellä. — Mitä sanoo khani, mitä sanoo Tuhaj-bej? Jättäkää minut Jareman käsiin, antakaa hänen panna minut paaluun.
Päälliköt vaikenivat synkkänä.
— Miksi ennustivat minulle noita-akat voittoa? huusi hetmani mylvien. — Leikatkaa noidilta kaulat poikki! Miksi he minulle sanoivat, että otan Jareman vangiksi?
Tavallisesti vaikenivat päälliköt leijonan karjunan kaikuessa leirissä, mutta nyt, kun leijona oli voitettu ja maahan syösty, kun onni näytti hänet pettäneen, kävivät he julkean rohkeiksi.
— Sinä et kestä Jaremaa vastaan, mutisi Stepka synkkänä.
— Tuhoat sekä meidät että itsesi, virkkoi Mrozowicki.