— Sinä olet puhunut, lausui khani vihdoin. — Minä taitan vielä Jareman kaulan ja istun satulaan hänen selkäänsä niin että ei idästä länteen voitaisi sanoa uskomattoman koiran herjanneen minua.
— Jumala on suuri! huusivat murzat yhteen ääneen.
Mutta Chmielnickin silmistä loisti ilo. Yhtäkkiä oli hän kääntänyt pois päänsä yllä riippuvan turman ja muuttanut epäiltävän liittolaisen uskollisimmaksi ystäväksi. Tuo leijona saattoi millä hetkellä hyvänsä tekeytyä käärmeeksi.
Molemmissa leireissä vallitsi myöhään yöhön asti surina niinkuin mehiläisten kesken, jotka keväinen aurinko on lämmittänyt. Mutta taistelukentällä nukkuivat iäistä untaan keihäiden, miekan, nuolien ja luotien lävistämät ritarit. Kuu nousi, alkaakseen vaelluksensa yli kuoleman kentän: se kuvasteli jähmettyneissä hurmelätäköissä, se toi pimeydestä näkyviin yhä uusia läjiä kaatuneita, siirtyi hiljalleen toisten ruumiiden luota toisten luo, katseli avonaisiin, kuolleihin silmäteriin, valaisi sinertäviä kasvoja, pois heitettyjä aseita ja hevosten raatoja. Sen säteet kalpenivat kalpenemistaan, ikäänkuin se olisi pelästynyt näkemäänsä. Kentällä juoksenteli jo siellä täällä, yksinään tai joukoissa pahaa ennustavia hahmoja: päällikköjen palvelijat ja kuormarengit olivat tulleet ryöväämään kaatuneita, niinkuin shakaalit hiipivät kuolleiden leijonain kimppuun… Taikauskoinen pelko ajoi heidät kuitenkin lopuksi pois kentältä. Jotakin peloittavaa ja salaperäistä oli tuossa ruumiiden peittämässä kentässä, tuossa vielä äsken elävien ihmisten levossa ja liikkumattomuudessa, tuossa hiljaisessa sovussa, missä makasivat kylki kyljessä puolalaiset, turkkilaiset ja kasakat. Joskus kahisi tuulenhenki pensaissa taistelukentällä ja ampumahaudoissa vartioivista sotilaista tuntui siltä kuin ihmissielut olisivat kierrelleet ruumiiden ympärillä. Kerrottiin, että Zbarazissa kellojen lyödessä puoliyön hetkeä koko kentällä, ampumahaudoista aina leiriin asti, jokin pyrähti humahtaen lentoon ikäänkuin tavattoman suuri lintuparvi olisi lähtenyt liikkeelle. Ilmasta kuului itkun ääniä, raskaita huokauksia, sellaisia, että elävillä hiukset nousivat pystyyn niitä kuullessa, ja valituksia. Ne joiden edessä vielä saattoi olla kaatumisen kohtalo ja joiden korvat olivat herkemmät kuulemaan yliluonnollisia ääniä, erottivat selvästi, kuinka puolalaiset sielut, lentäessään korkeutta kohti huusivat: "Sinun silmiesi eteen Herra, laskemme kaikki vikamme", ja kuinka taas kasakkain sielut voihkivat: "Kristus, Kristus, armahda…" Sillä veljessodassa kaatuneinahan eivät ne voineet suoraan lentää ikuiseen valoon, vaan tuli niiden ensin kiitää jonnekin pimeään etäisyyteen, kierrellä myrskytuulen mukana yli kyynelten laakson ja itkeä ja öisin voihkia, kunnes vihdoin Kristuksen jalkain juuressa saattoivat kerjätä yhteisten syntien anteeksiantamuksen, unohduksen ja sovinnon…
Mutta silloin paatuivat ihmisten sydämet entistä kovemmiksi eikä yksikään sovinnon enkeli lennellyt taistelukentän yllä.
KOLMAS LUKU.
Huomenissa ennenkuin aurinko vielä ehti valaa kultaisia säteitään taivaalle, oli puolalaisten leirissä jo valmiina uusi puolustusvalli. Entiset vallit näet olivat olleet liian laajat, niiden takana oli ollut vaikea puolustautua ja tukea toinen toistaan, siksipä olivat ruhtinas ja herra Przyjemski päättäneet sulkea joukot ahtaampien ampumahautojen sisään. Niitä tehtiin suurella kiireellä koko yön, husaarit kaivoivat, samoin kaikki muutkin rykmentit ja upseerien palvelijat. Vasta kello kolmen jälkeen yöllä saivat väsyneet ritarit ummistaa silmiään ja he nukkuivatkin kaikki sikeään uneen. Vain vartiat valvoivat, sillä vihollinen työskenteli hänkin öiseen aikaan, olematta eilisen tappionsa jälkeen kuitenkaan kovin kauan liikkeellä. Vieläpä arveltiin, ettei vihollinen lainkaan tänään ryhtyisi hyökkäykseen.
Skrzetuski, herra Longinus ja herra Zagloba istuivat teltassa, söivät olutkeittoa, joka oli sakeanaan juustonkappaleita, ja keskustelivat kuluneen yön vaivoista, tyytyväisinä kuten sotilaiden tapa on vereksen voiton jälkeen.
— Minulla on ollut tapana panna maata iltalypsyn aikaan ja nousta aamulypsyn aikaan, niinkuin ennen vanhaan tehtiin, virkkoi herra Zagloba. — Mutta se ei sodassa oikein tahdo käydä. Sodassa nukut, kun saat nukkua, ja nouset kun herätetään. Se vain minua tuppaa harmittamaan, että täytyy nähdä vaivaa tuollaisten lurjusten takia. Raskaitahan ne ovat nämä tällaiset ajat. Mutta kyllä me niitä eilen löylyytimme. Jos ne vielä pari kertaa saisivat sellaisen kestityksen, niin ehkäpä niiltä menisi halu herättää meitä.
— Tiedättekö montako meikäläisistä kaatui? kysyi Podbipienta.