— Eipä montakaan, sillä ainahan seikka on sellainen, että piirittäjiä kaatuu enemmän kuin piiritettyjä. Te ette sitä asiaa ymmärrä niinkuin minä, joka olen ollut mukana niin monessa sodassa. Meidän vanhojen kokeneiden ei tarvitse laskea ruumiitten lukumäärää, me osaamme arvata asiat jo itse tappelunkulusta.
— Minähän tässä vain istunkin ottamassa oppia teiltä, sanoi makeasti herra Longinus.
— Kyllä saattekin ottaa minusta oppia, jos järkenne siihen vain riittää — mistä muuten en ole aivan varma.
— Jättäkää hänet rauhaan, virkkoi Skrzetuski, — eihän tämä ole ensimäinen sota mihin herra Podbienta ottaa osaa ja suokoon Jumala, että parhaimmat upseerit kunnostautuisivat niinkuin hän eilen.
— Tein minkä voin, vastasi liettualainen, — mutta en niin paljon kuin olisin tahtonut.
— Aivan niin, ette käyttäytynyt ensinkään hullummin, sanoi Zagloba suojelevasti. — Mutta jos toiset sittenkin ovat päässeet teidän edellenne (ja tätä sanoessaan alkoi hän ylpeästi kierrellä viiksiään ylöspäin), niin sille ei mahda mitään.
Liettualainen kuunteli silmät maahan luotuina ja päästi haikean huokauksen, sillä hän muisteli isoisäänsä Stowejkoa ja kolmea päätä.
Samassa heilahti teltan seinä ja herra Michal astui sisään, iloisena kuin peipponen kesäaamuna.
— No, nyt olemme sitten kaikki koolla, huudahti herra Zagloba. —
Antakaa hänelle olutta.
Pikku ritari puristi kolmen toverinsa kättä ja virkkoi: