— Olisittepa nähneet, kuinka paljon kuulia on taistelukentällä. Sitä ei mikään mielikuvitus voi käsittää. Siellä ei pääse askeltakaan eteenpäin kompastumatta.
— Näinhän sen minäkin, sanoi Zagloba, — sillä noustuani kävelin hiukan pitkin leiriä. Koko Lembergin piirissä eivät kanat kahteen vuoteen tule munimaan niin monta munaa. Aijai, jos olisikin niin paljon munia, niin silloin vasta saisimmekin munakokkelia. Vakuutan teille, hyvät herrat, että lautasellisesta munakokkelia olisin valmis antamaan mitä suurimman aarteen. Minussa on kuin onkin sotamiehen sisua yhtä paljon kuin teissä. Syön mielelläni hyvää ruokaa ja paljon. Siksi olen myöskin taistelussa nopeampi kuin nykyajan keikarit, mammanpojat, jotka eivät jaksa syödä edes kaukalollista puuroa, heti pitelemättä vatsaansa.
— Niin, kyllä te eilen tepastelitte Burlajn kanssa, sanoi pikku ritari. — Kyllä te hakkasitte häntä — oijoi! En olisi teistä sitä luullut, sillä hänhän oli kuuluisa ritari kautta Ukrainan ja Turkin.
— No niin, virkkoi Zagloba tyytyväisenä, — en minä ensi kertaa ole pappia kyydissä, herra Michal. Nähtävästi me kaikki olemmekin panneet parastamme, mutta, meitä olikin neljä parasta miestä koko Puolan valtakunnasta. Jos te ruhtinaan johdolla ryntäisitte eteenpäin ja minä olisin viidentenä mukana, niin me valloittaisimme vaikka itse Stambulin. Pankaa mieleenne, että herra Skrzetuski on surmannut Bardabutin ja eilen Tuhaj-bein.
— Ei Tuhaj-bej saanut surmaansa, keskeytti Skrzetuski. — Itse tunsin, että minun miekanteräni oli aivan likellä häntä, mutta sitten meidät erotettiin.
— Sama se, virkkoi Zagloba, — älkää keskeyttäkö meitä, herra Jan. Herra Michal löi Varsovassa kuoliaaksi Bohunin, niinkuin teille kerroimme…
— Älkää nyt puhuko siitä, sanoi liettualainen.
— Mikä on sanottu se on sanottu, intti Zagloba. — Vaikka olisikin hauskinta olla sitä muistelematta, niin kerron sentään edelleen. Niin, herra Podbipienta Myszykiszkistä tuhosi Puljanin ja minä Burlajn. En tahdo teiltä salata, että mielelläni olisin uhrannut nuo kaikki yhden ainoan Burlajn takia, sillä hänestä minulla oli raskas työ. Se oli koko piru eikä mikään kasakka — eikös ollutkin. Jos minulla olisi poikia — laillisesti syntyneitä nimittäin —, niin jättäisin heille perinnöksi kauniin nimen. Hauska vain olisi tietää, mitä hänen majesteettinsa kuningas ja valtiopäivät sanovat tähän kaikkeen ja kuinka ne meitä palkitsevat, meitä, jotka elätämme itseämme tulikivellä ja salpietarilla enemmän kuin muulla ruoalla.
— Hän oli suurempi ritari kuin kukaan meistä, sanoi herra Longinus, — eikä kukaan tiedä eikä muista edes hänen nimeänsä.
— Olisinpa utelias tietämään kuka hän oli, elikö hän ehkä kaukaisessa muinaisuudessa, sanoi Zagloba loukkaantuneena.