— Ei suinkaan muinaisuudessa. Hän oli, veliseni sama, joka Dirszaun luona kaatoi kumoon Kustaa Aadolfin hevosineen päivineen ja otti hänet vangiksi, sanoi liettualainen.
— Mutta minäpä olen kuullut tuon kaiken tapahtuneen Putzigin luona, tokaisi herra Michal joukkoon.
— Kuningas kuitenkin riuhtaisihe irti hänen käsistään ja juoksi pakoon, sanoi Skrzetuski.
— Aivan niin, tiedän minäkin siitä asiasta jotakin, sanoi Zagloba, siristellen silmiään, — sillä silloinhan minä juuri olin herra Koniecpolskin, tämän nykyisen isän palveluksessa, niin että tiedän minäkin siitä asiasta jotakin. Vaatimattomuudesta ei tuo ritari sano nimeään ja siksi ei kukaan sitä tiedä. Vaikka, sen sanon teille, ja sen saatte uskoa: Kustaa Aadolf oli suuri soturi, melkein Koniecpolskin veroinen, mutta siellä missä minä kohtasin Burlajn yksinäni, siellä sittenkin suoritettiin raskaampi työ.
— Merkitseekö se ehkä, että te olette kaatanut kumoon Kustaa
Aadolfin? kysyi Wolodyjowski.
— Olenkos minä väittänyt sellaista, herra Michal? Jääköön ritari unohdukseensa, mutta tänään on minulla aihetta ylvästellä ja muistella entisiä aikoja — kauheastipa tuo olut kuriseekin vatsassa ja jota enemmän siinä on juustoa, sitä pahemmin se kurisee — pidän enemmän viinikeitosta, vaikka kiittäkäämme Jumalaa siitäkin, mitä meillä on, pian ehkei ole näinkään paljon! Kirkkoherra Zabkowski sanoi minulle, että ruokavarojen tuonti yhä niukkenee ja hän on siitä hyvin levoton, sillä hänellä on vatsa kuin puimatanner — mainio bernhardiinimunkki muuten tuo mies, kauheasti minä häneen mielistyin. Hän onkin enemmän sotamies kuin munkki. Jos hän vain kämmenelläänkin vetää jonkun kuonoon, niin on paras heti paikalla tilata ruumisarkku.
— Mutta! sanoi pikku ritari, — en ole vielä kertonut teille kuinka uljaasti kirkkoherra Jaskolski käyttäytyi tänä yönä. Hän asettui tuohon nurkkavarustukseen tuolla tornissa linnan oikealla sivulla ja katseli taistelua — tiedättehän kaikki, että hän ampuu hyvin kiväärillä. No, nyt hän sanoo Zabkowskille: kasakoihin minä en ammu, sillä ne ovat sentään kristityitä, vaikka tekevätkin Jumalan edessä rienantöitä, tatareihin sentään en malta olla ampumatta. Ja kun hän sitten alkoi pöllytellä, niin pari kolme tusinaa hän taistelun kuluessa niitä kaatoi.
— Jospa kaikki papit olisivatkin sellaisia, huoahti Zagloba. — Mutta meidän Muchowieckimme hän vain kohottaa käsiään taivasta kohden ja itkee, että niin paljon vuotaa kristittyjen verta.
— Olkaa nyt jo hiljaa, sanoi Skrzetuski vakavana. — Kirkkoherra Muchowiecki on pyhä mies ja parhaana todistuksena siitä on, että, vaikkei hän ole noita kahta vanhempi, niin he kunnioittaen taivuttavat päänsä hänen edessään.
— Minä en ainoastaan ole kieltämättä hänen pyhyyttänsä, vastasi Zagloba, — vaan luulenpa, että hän voisi kääntää itse khaninkin. Jaa, hyvät herrat, hänen khanillinen majesteettinsa on varmaankin nyt niin kiukuissaan, että hänen täinsä pelästyksissään tekevät kuperkeikkoja. Jos hänen kanssaan aletaan neuvotella, niin lähden minäkin valtuutettuna mukaan. Me olemme nimittäin vanhat tutut ja hän oli aikoinaan minuun suuresti mieltynyt, ehkäpä hän sen vielä muistaakin.