— Nehän ovat käveleviä torneja, Chmielnicki aikoo noissa tuulimyllyissä jauhaa meitä.
— Katsokaa kuinka ne liikkua jyristävät kuin ukkospilvet.
— Niissä on tykkejä! huusivat toiset.
Ruhtinaan pyssymiehet lähettivät niitä kohden vuoroin kuulia, vuoroin kranaatteja, mutta kun ne saattoi nähdä selvästi vain silloin kun niiden omat laukaukset valaisivat pimeyden, niin eivät kuulat niihin juuri sattuneet.
Sillävälin tulvi taaja kasakkalauma yhä lähemmäksi kuin musta aalto, joka yöllä vyöryy esiin kaukaiselta meren ulapalta.
— Uh, sanoi herra Zagloba, joka ratsumiehineen seisoi lähellä Skrzetuskia, — minun on kuumempi kuin koskaan eläessäni. Yö on niin paahteinen, ettei ylläni ole yhtä ainoaa kuivaa lankaa. Pirut ne ovat keksineet tuollaiset koneet. Salli, hyvä Jumala, maan aueta niiden alta, sillä nuo lurjukset tarttuvat pian kurkkuuni kuin luut — amen. Ei tässä saa syödä eikä nukkua, koirat totisesti elävät paremmissa oloissa kuin me. — Uh, kuinka onkin kuuma.
Ilma oli todellakin raskas, paahteinen ja täynnänsä katkua ruumiista, jotka jo muutamia päiviä olivat olleet mädäntymässä taistelukentällä. Taivas oli peittynyt mustaan ja paksuun pilvivaippaan, myrsky uhkasi Zbarazia. Aseissa olevien sotamiesten otsalta valui hiki ja rinta läähätti ponnistuksesta. Äkkiä alkoi pimeydestä kuulua rummun pärrytystä.
— Tuossa tuokiossa he ryntäävät, sanoi Skrzetuski, — kuuletteko: rummuttavat!
— Kuulen. Tehköön piru rumpuja heidän nahoistansa. Tämä on hirveätä.
— Lyö, lyö! karjuivat ampuman autoja kohti heittäytyvät joukot.