— Näettekö: tonkivat, tonkivat kuin siat, sanoi hän, osoittaen kenttää.
— Soisinpa todella, että he olisivat sikoja, sanoi Zagloba, — silloin saisimme halvalla makkaroita, mutta noiden raato ei kelpaa edes koirille. Tänään jo täytyi sotamiesten tehdä kaivoja herra Firlejn kortteeripaikoissa, kun itäisestä lammikosta ei enää nähnyt vettä ruumiiden alla. Aamulla halkesi ja hajosi noilta koirankuonolaisilta sappi. Kun tästä päästään paastopäivään, perjantaihin, niin ei enää voi syödä kalaa, koska se silloin on lihalla ruokittua.
— Se on totta, sanoi Zacwilichowski, — olen vanha sotilas, mutta en pitkiin aikoihin ole nähnyt niin paljon ruumiita. Hotinin luona niitä myöskin oli, silloin kun janitsharit ryntäsivät meidän leiriämme vastaan.
— Saatte nähdä niitä vielä enemmänkin, sen teille vakuutan.
— Luullakseni tänä iltana tai ehkä vielä ennen iltaakin vihollinen uudistaa hyökkäyksensä.
— Mutta minäpä sanon, että aamuksi he jo jättävät meidät rauhaan.
Tuskin oli herra Zagloba saanut tämän sanotuksi, kun vihollisen valleilta pöllähti pitkät valkeat savut ja kuulat suhisten lensivät ampumahaudan yli.
— Siinä se nyt oli, sanoi Zacwilichowski. — No, sotataitoa he eivät osaa.
Herra Zacwilichowski oli kuin olikin oikeassa. Chmielnicki oli alkanut säännöllisen piirityksen. Hän tukki kaikki tiet ja ulospääsyt, veti pois rehuvarastot, kaivoi juoksuhautoja ja loi valleja, koettaen kaivautua kiertopolkuja pitkin leirin läheisyyteen. Samalla ei hän kuitenkaan myöskään luopunut hyökkäyksistä. Hän oli päättänyt, ettei anna piiritetyille lepoa, vaan väsyttää ja peloittaa heidät, pitää heitä alituisessa unettomuudessa ja härnää heitä kunnes ase lopulta putoaa puutuneista käsistä. Illalla hän uudestaan teki päällekarkauksen Wisniowieckin asemia vastaan, vaikkei tulos ollutkaan parempi kuin edellisenä päivänä, varsinkin kun kasakat eivät enää mielellään lähteneet hyökkäykseen. Seuraavana päivänä ei tuli hetkeksikään herjennyt, käärmemäisessä viivassa kulkevat juoksuhaudat tulivat jo niin likelle, että kivääri kantoi valleille asti. Maahan tehdyistä piilopaikoista pöllysi koko päivän kuluessa savua kuin pienistä tulivuorista. Tämä ei enää ollut taistelua, vaan herkeämätöntä ampumista. Tuontuostakin piiritetyt hyökkäsivät valleilta ja silloin tapeltiin sekä sapeleilla että varstoilla, viikatteilla ja keihäillä. Mutta heti, kun joukko kasakoita oli saanut surmansa, täyttyivät juoksuhaudat uusilla tulokkailla. Sotamies ei koko päivän kuluessa päässyt hetkeksikään lepoon ja kun vihdoin tuli kaivattu auringonlasku, alkoi uusi yleinen ryntäys. Uloshyökkäyksestä ei voinut olla puhettakaan.
Yöllä heinäkuun 16 päivää vastaan hyökkäsi kaksi uljasta kasakkaeverstiä, Hladki ja Nebaka ruhtinaan asemia vastaan, mutta kärsivät jälleen kauhean tappion: kolmetuhatta valittua kasakkaa kaatui paikalle. Loput pakeni Krasnostawin starostan takaa-ajamana, kauhun valtaamana leiriin, heittäen aseensa ja ruutisarvensa. Yhtä onnettoman lopun sai Fedorenkokin, joka, käyttäen hyväkseen paksua sumua, aamun koittaessa oli vähällä saada valtaansa kaupungin. Hänet torjui saksalaisten johtaja herra Korf ja hänen joukkonsa tuhosivat Krasnostawin starosta ja herra Koniecpolski melkein kokonaan. Tämä kuitenkaan ei vielä ollut mitään verrattuna kauheaan rynnäkköön, joka tapahtui heinäkuun 19 päivänä. Kasakat olivat edellisenä yönä luoneet vastapäätä Wisniowieckin asemia korkean vallin, josta isot tykit herkeämättä heittelivät tulta ja josta päivän laskettua ja ensimäisten tähtien vilkkuessa taivaalla, ryntäsivät kymmenet tuhannet hyökkäykseen. Samalla ilmestyi kaukaa muutamia kymmeniä kauhean näköisiä koneita, jotka muistuttivat torneja ja liikkuivat hiljaa vallia kohden. Niiden sivuista kohosi jättiläissiipinä sillat, jotka oli tarkoitus heittää vallihautojen yli, ja koneitten katoilta pöllähteli kevyitten tykkien ja kiväärien savua ja tulta. Tornit liikkuivat tuhansien päiden keskellä kuin mitkäkin jättiläiskokoiset päälliköt, milloin jyristen, milloin tulta tuiskuten, milloin taas kadoten savuun ja pimeyteen. Sotamiehet osoittivat niitä kaukaa, kuiskaten: