Näin he puhelivat keskenään, vuoroin käyttäen ystävällistä sävyä, vuoroin uhaten, jolloin heidän keskustelunsa pakostakin kävi kovaääniseksi kuin ukkosen jyrinä.
Iltapäivällä palasi herra Zacwilichowski takaisin leiriin. Sopimusta ei ollut syntynyt eikä aselevosta tullut mitään. Chmielnicki oli nimittäin asettanut ehdoksi, että hänelle luovutettaisiin ruhtinas ja Koniecpolski. Lopuksi hän oli luetellut kaikenlaisia zaporogilaisjoukoille tapahtuneita vääryyksiä ja kehoittanut herra Zacwilichowskia jäämään kokonaan hänen palvelukseensa. Silloin oli vanha ritari leimahtanut vihaan, noussut pystyyn ja ratsastanut pois. Illalla torjuttiin hyökkäys verisesti. Koko leiri oli tulessa kahden tunnin ajan. Kasakoita ei ainoastaan heitetty takaisin valleilta, vaan jalkaväki valloitti vielä heidän ensimäiset vallituksensa, hajoitti heidän ampumahautansa ja piilokäytävänsä sekä poltti jälleen neljätoista ampumatornia. Chmielnicki vannoi sinä yönä khanille, että hän ei luovu piirityksestä niin kauan kuin leirissä on yksikin mies elävänä.
Huomenna, aamun koitteessa, alkoi uusi ammunta ja maahankaivautuminen. Koko päivä tapeltiin, tapeltiin varstoilla, viikatteilla, puuhangoilla, sapeleilla, kivillä ja savikokkareilla. Eilispäivän ystävälliset tunteet ja valittelut kristittyjen veren vuodatuksesta olivat vaihtuneet yhä kiihtyvään vimmaan. Aamusta lähtien oli tuontuostakin sadellut. Sinä päivänä saivat sotamiehet ruokaa vain puoli annosta. Zagloba osoitti senjohdosta harmiaan murinalla ja suutahtelulla, mutta kaikissa muissa vaikutti tyhjä vatsa sen, että vimma kävi entistä suuremmaksi. Kaikki vakuuttivat ennen kaatuvansa läjiin toinen toistensa päälle kuin antautuvansa. Illalla alkoivat turkkilaiseen pukuun puetut kasakat uudelleen ryntäillä, mutta sitä ei kuitenkaan kestänyt kauan. Yö oli melskeinen ja täynnä huutoa. Ampuminen ei hetkeksikään herjennyt, toinen riitapuoli vaati vaatimalla toista taisteluun. Tapeltiin sekä joukottain että mies miestä vastaan. Herra Longinus lähti suorastaan vihollista härnäämään, mutta kukaan ei kuitenkaan tahtonut käydä hänen kanssaan otteluun. Häneen vain kaukaa ammuttiin. Sensijaan saavuttivat suurta kunniaa herrat Stempowski ja Wolodyjowski, joista viimemainittu mieskohtaisessa taistelussa surmasi kuuluisan tappelupukarin Dudarin.
Vihdoin astui esiin herra Zaglobakin, mutta vain ryhtyäkseen sanasotaan. "Tapettuani Burlajn", sanoi hän, "ei minun sovi seurustella minkä kääkän kanssa hyvänsä." Hän ei tässä sanasodassaan löytänyt kasakkain joukosta ketään vertaistaan. Hän saattoi heidät suorastaan vimmastumaan, kun hän mättään taakse piiloutuneena, aivan kuin maan alta huusi ukkosenäänellään:
— Istukaa te hölmöt vain täällä Zbarazin luona sillaikaa kuin Liettuan sotajoukko marssii alaspäin pitkin Dnieperiä. Kyllä sen sotilaat vievät terveisiä teidän omaisillenne ja tytöillenne… Tulevana keväänä tapaatte mökeissänne paljon pieniä lapsen-vesoja, jos silloin vielä mökit ovat paikoillaan.
Totta siinä olikin. Liettuan sotajoukkohan kulki todella Radziwillin johdolla Dnieperin jokivartta alaspäin, polttaen ja hävittäen ja jättäen jälelle vain maan ja veden. Kasakat tiesivät tämän ja siksi he raivosivat ja lähettivät herra Zagloballe vastaukseksi kokonaisen sadepilven kuulia, ikäänkuin olisi pudotettu pääryniä puusta. Herra Zagloba piteli kuitenkin vain päätään piilossa mättään takana ja jatkoi huutamistaan.
— Ettepä osanneetkaan, senkin koiranpenikat, mutta minäpä osasin Burlajhin. Olen täällä ihan yksinäni, tulkaa vain kaksintaisteluun kanssani, tunnettehan te minut. No, hölmöt, ampukaa nyt kunnes osaatte, sillä syksyn varmaan saatte viettää etsimällä tatarilaisia Krimistä, taikka laittamalla tokeita Dnieperiin. No, terve teille nyt! Lupaanpa Chmielinne päästä kiiltävän kolikon. Antakoon nyt joku teikäläinen hänelle vasten kuonoa minun puolestani. Minun, Zagloban puolesta, kuuletteko! Eikö teitä, senkin sontakärpäset, vielä ole tarpeeksi paljon raatoina tantereella, vai tahdotteko vielä lisää koiranraatoja. Piru lähettää teille terveisiä. Käykää te käsiksi hankoihin ja auroihin, senkin lurjukset, ja rakentakaa lotjia. Teidän asianne on kuljettaa luumuja ja suolaa eikä tehdä täällä meille kiusaa.
Myöskin kasakat riuhtautuivat irti herroistaan, "joita riitti kolme yhtä korppua kohden" ja kysyivät, miksi eivät nuo herrat käske alustalaisillensa maksaa takaisin vuokraa ja kymmenystä. Zagloba pysyi kuitenkin aina väittelyssä voiton puolella. Ja niin jatkuivat keskustelut kirousten ja villien naurunpurskahdusten keskeyttäminä yökausia, ammunnan ja taistelujen, suurempien tai pienempien jatkuvasti raivotessa. Sitten lähti vuorostaan herra Janicki tekemään sopimusta khanin kanssa. Tämä uudisti hänelle jälleen lupauksensa korvauksen suorittamisesta. Kärsimätön lähettiläs vastasi kuitenkin: "Kauvan te jo olette sitä luvanneet meille ettekä ole mitään antaneet tähän asti. Joka teistä tulee hakemaan meidän päitämme, hän menettää myöskin omansa." Khani vaati, että ruhtinas Jeremi arolla kohtaisi hänen visiirinsä, mutta tämä oli pelkkää petosta, joka saatiinkin ilmi ja neuvottelut päättyivät siihen. Taistelu ei koko tänä aikana tauonnut. Illoin rynnättiin ja yöllä ammuttiin tykeillä. Valleilta tehtiin äkkiryntäyksiä. Kahakoitiin. Ratsuväki teki hurjia hyökkäyksiä. Mieshukka ja verenvuodatus yhä vain suurenivat.
Sotamiehiä kannusti hurja taistelun, veren ja vaarojen himo. He menivät taisteluun laulaen kuin häihin. Oli jo niin totuttu meluun ja paukkeeseen, että levolle komennetut osastot keskellä tykin jyskettä ja kuulien putoillessa nukkuivat sikeään uneen. Elintarpeet kävivät yhä niukemmiksi, sillä ylipäälliköt eivät olleet tarpeeksi varustaneet leiriä ennen ruhtinaan tuloa. Kaikki kallistui hirvittävästi. Ne, joilla oli rahaa ostaa viinaa tai leipää, jakoivat kuitenkin mielellään ostoksensa toisten kanssa. Kukaan ei surrut huomispäivää, sillä kaikki tiesivät, että jompikumpi kahdesta välttämättömyydestä on heidän osansa: joko apu kuninkaan puolelta, tai kuolema. Kumpaankin he olivat yhtä valmistuneet ja ennen kaikkea he olivat valmiit taistelemaan. Historiassa ennen kuulumattomalla tavalla pitivät kymmenkunnat puoliaan tuhansia vastaan niin itsepäisesti ja sellaisella vimmalla, että jokainen rynnäkkö kävi kasakoille uudeksi tappioksi. Sitäpaitsi hyökkäsivät he muutaman kerran päivässä ulos leiristä ja karkasivat vihollisen kimppuun hänen omilla valleillaan. Illoin, kun Chmielnicki luuli väsymyksen jo vallanneen kestävimmätkin ja hän kaikessa hiljaisuudessa valmisteli hyökkäystä, kuului yhtäkkiä iloinen laulu hänen korviinsa. Silloin hän hämmästyksen vallassa läjähytti käsillä reisiinsä ja ajatteli, että Jeremi todella on suurempi noita kuin yksikään niistä, jotka olivat kasakkaleirissä. Tätä ajatellessa hän raivostui, käski ryhtyä taisteluun ja vuodatti verta niin että tulvi. Sillä hän huomasi, että hänen tähtensä kauhean ruhtinaan tähden rinnalla alkaa vaaleta. Kasakkain leirissä laulettiin Jaremasta lauluja, tai kerrottiin hänestä hiljaisella äänellä ihmeitä, jotka saivat hiukset nousemaan pystyyn kasakkain päässä. Tiedettiin, että hän toisinaan ilmestyy yöllä valleille ja kasvaa siellä niin suureksi, että hänen päänsä ulottuu korkeammalle kuin Zbarazin tornit. Hänen silmänsä ovat silloin kuin kaksi kuuta ja miekka hänen kädessään on kuin pahaa ennustava tähti, jonka Jumala joskus lähettää taivaalle ihmisten tuhoksi. Kerrottiin niinikään, että kun hän kohottaa äänensä, niin taistelussa kaatuneet ritarit nousevat pystyyn kalskuvin asein ja asettuvat elävien riveihin. Jeremi oli kaikkien huulilla: hänestä lauloivat vanhat harpunsoittajat, hänestä puhuivat sekä vanhat zaporogilaiset että oppimaton rahvas ja tatarilaiset. Kaikissa näissä keskusteluissa, heidän vihassaan ja taikauskoisessa kauhussaan piili samalla ikäänkuin jonkinlainen villi rakkaus, jota aron kansa tunsi veristä tuhoojaansa kohtaan. Chmielnicki kalpeni hänen rinnallaan, eikä ainoastaan khanin ja tatarien silmissä, vaan myöskin oman rahvaan silmissä. Chmielnicki huomasi, että hänen täytyy kuin täytyykin saada valtaansa Zbaraz, tai häipyy hänen tenhovoimansa kuin pimeä aamuruskon tieltä, hänen täytyy kuin täytyykin tallata tuo jalopeura jalkaansa alle — muuten tuhotaan hänet itsensä.
Mutta leijona ei ainoastaan pitänyt puoliansa, vaan vieläpä hyökkäsi joka päivä esiin kaislikosta yhä kauheampana. Mitkään oveluudet tai petokset, ei edes selvä ylivoima auttaneet. Rahvas ja kasakat alkoivat jo napista. Heistäkin rupesi jo tuntumaan raskaalta istua savussa, tulessa, kuulasateessa ja ruumiiden löyhkässä likomärkinä tai helteessä, aina kuolema kasvojen edessä. Uljaat kasakat eivät kuitenkaan pelänneet vaivoja, valvomista, ryntäyksiä, tykkitulta, verta ja kuolemaa. He pelkäsivät vain Jaremaa.