VIIDES LUKU.
Kuolemattoman maineen saavutti Zbarazin ikimuistettavilla valleilla moni halpa-arvoinen ritari, mutta ennen kaikkea kuuluu ylistyslaulu sieltä Longinus Podbipientalle hänen suurten urotöittensä takia, jotka olivat niin mainioita, että vain hänen vaatimattomuutensa voi kilpailla niiden kanssa.
Yö oli pimeä, synkkä ja kostea. Sotamies nuokkui valvomisesta väsyneenä kiväärinsä varassa. Kymmenen päivän yhä uudistuneen ampumisen ja rynnäköitten jälkeen oli ensi kerran tullut hiljaisuus ja lepo. Kasakoitten valleilta, jotka olivat tuskin kolmenkymmenen askeleen päässä, ei nyt kuulunut huutoa, kirouksia eikä tavanmukaista melua. Tuntui siltä kuin vihollinen, koettaessaan uuvuttaa puolalaisia, olisi lopulta itsekin uupunut. Vain siellä täällä tuikahti nurmen alle piiloutuneen tulen heikko valo. Eräästä kohden kuului äännähtelevän tuntehikas, hiljainen kasakan harppu. Kaukana tatarilaisleirissä hirnuivat hevoset ja valleilta kajahteli tuontuostakin vartian ääni.
Ruhtinaan kyrassierilippukunnat olivat sinä yönä jalkapalveluksessa leirillä. Siellä olivat muiden muassa herra Skrzetuski, Podbipienta, pieni ritari ja herra Zagloba. Istuen vallilla kuiskuttelivat he hiljaa toisilleen ja kuuntelivat, keskustelun katkettua, vallihautaan putoavan sateen kohinaa. Skrzetuski virkkoi:
— Tämä hiljaisuus tuntuu minusta oudolta. Korvani olivat jo niin tottuneet meluun ja pauhinaan, että hiljaisuus niissä nyt suorastaan soi. Kunhan ei tässä rauhassa vain piilisi petos.
— Minä olen jo jonkun aikaa ollut vailla puolta järjestäni, kaikki on minulle yhdentekevää, mutisi synkästi Zagloba. — Minun rohkeuteni edellyttää nimittäin kolme asiaa: minun pitää saada hyvin syödä, hyvin juoda ja hyvin nukkua. Paraskin hihna halkee ja kuivaa, kun ei se saa rasvaa, varsinkin jos se lisäksi joutuu likoamaan niinkuin hamppu vedessä. Sade meitä tässä liottaa ja kasakat häkilöivät — mitenkäs meistä sitten ei irtaantuisi päistäreitä. Koreiksi ovat tässä todella käyneet elämisen ehdot: vehnäpulla maksaa floriinin ja tuoppi viinaa viisi. Tuota löyhkäävää vettä ei koirakaan ota suuhunsa, sillä ovathan kaivotkin jo täynnä ruumiiden katkua. Ja minua janottaa niin kamalasti, aivan samalla lailla Kuin saappaitanikin, jotka jo ovat avanneet kuononsa ammolleen kuin kalat.
— Mutta teidän saappaannehan siis juovat vettä, sanoi häikäilemättä herra Wolodyjowski.
— Olkaa te vaiti, herra Michal, te ette ole sikuria suurempi niin että te voitte hyvin elää yhdestä hirssijyvästä ja janonne saatte sammutetuksi yhdestä sormustimellisesta. Minä puolestani kiitän Jumalaa, etten ole niin kurjan pikkuinen ja ettei minua ole kana takajaloillaan roppinut esiin hiekasta, vaan — että minut on nainen synnyttänyt maailmaan. Mutta siksi täytyy minun saada juoda ja syödä ihmisten tapaan eikä niinkuin turilas. Ja koska nyt en ole puolipäivästä lähtein pitänyt suussani mitään muuta kuin sylkeä, niin ei teidän pilantekonne, suoraan sanoen, maistu minulle.
Ja samalla alkoi herra Zagloba vihaisesti nuuhistella. Mutta herra
Michal pani kädet kupeilleen ja lausui:
— Minulla on tässä kyljelläni viinalekkeri, jonka tänään riistin kasakoilta, vaan koska minut kerran on kana raappinut esiin hiekasta, niin luultavasti ei niin mitättömän henkilön viina kelpaa teille. Jätän viinan teidän haltuunne, Jan, lisäsi hän, kääntyen Skrzetuskin puoleen.