— Antakaappa vain tänne, sillä minun on kylmä, sanoi Skrzetuski.
— Juokaa ja antakaa herra Longinuksellekin.
— Aika paholainenpa te olettekin, herra Michal, sanoi Zagloba, — mutta oiva mies silti ja vielä lisäksi mies, joka riistätte itseltänne ja annatte toiselle. Tehkööt vain tepposiaan ne oivalliset kanat, jotka ovat hiekasta raappineet esiin sellaisen sotilaan kuin te. Mutta niitä nähtävästi ei ole maailmassa. Enkä minä teitä tarkoittanutkaan.
— No, jos niin on, niin ottakaa sitten lekkeri herra Podbipientalta, sanoi herra Michal. — En tahdo tehdä teille vääryyttä.
— Mitäs te nyt, jättäkää nyt jotakin minullekin! huusi Zagloba kauhistuneena, katsellessaan liettualaisen juomista. — Mitäs te noin sätkäyttelette päätänne taaksepäin? Kunpa se jäisikin siihen asentoon. Teillä on liian pitkät suolet, niitä ei ikinä saa kostutetuksi. Niinhän tuo mies imee itseensä kuin laho honka. Hitto teidät vieköön.
— Tuskinhan minä vielä olin ehtinyt huuleni laidalle asettaa, sanoi herra Longinus, ojentaen pois viinalekkerin. Herra Zagloba kallisti nyt vuorostaan lekkeriä, joi yhä enemmän ja enemmän ja kulautti vihdoin viinan loppuun asti. Sitten hän hetken puhalteli ja sanoi:
— Ainoa lohdutus tässä on, että jos nykyinen kurjuutemme joskus loppuu ja Jumala suo meidän päästä pälkähästä ehein nahoin, niin silloin kyllä saamme korvauksen. Eiköhän meille silloin keksitä jotakin toimeentuloa. Kirkkoherra Zabkowski osaa hyvin syödä, mutta hänet minä ajan hiiteen.
— Mitä merkillisiä asioita te tänään olettekaan Muchowieckilta kuullut kirkkoherra Zabkowskista? kysyi herra Michal.
— Hiljaa, sanoi Skrzetuski, — joku tulee esiin leirin pihamaalta.
He vaikenivat ja samassa likeni heitä joku tumma hahmo, kysyen hiljaisella äänellä: