Puheen keskeytti herra Wolodyjowski painamalla kätensä herra
Skrzetuskin olkapäälle ja kuiskaten:
— Olkaa hiljaa.
Sitten hän juoksi aivan vallin laidalle ja kuunteli siinä tarkkaan.
— En kuule mitään, sanoi Zagloba.
— Tsss! sade estää kuulemasta, vastasi Skrzetuski.
Herra Michal alkoi samassa viittoa käsillään merkiksi ettei häntä häirittäisi, kuunteli vielä hetken ja lähestyi sitten tovereitaan.
— Nyt ne tulevat, kuiskasi hän.
— Antakaa te tieto ruhtinaalle, lähtekää Ostrorogin joukkojen luo! kuiskasi Skrzetuski. — Me taas lähdemme varoittamaan sotamiehiä.
Samassa he lähtivätkin liikkeelle, vähäväliä pysähtyen ja kuiskaten vartiosotamiehille: vihollinen tulee, vihollinen tulee!
Sanat lensivät salaman nopeudella suusta suuhun. Neljännestunnin kuluttua ratsasti ruhtinas paikalle antaakseen upseereille käskyjä. Koska vihollinen nähtävästi oli aikonut rynnätä nukkuvaan leiriin ja yllättää sen, niin antoi ruhtinas sen jäädä siihen luuloon, että yllättäminen onnistuu. Sotamiesten oli tämän suunnitelman onnistumiseksi pysyttävä aivan hiljaa ja päästettävä vihollinen valleille asti ja vasta, kun tykistä oli annettu merkki, oli heidän äkkiarvaamatta iskettävä.