— Kuka tietää, sanoi Skrzetuski.
— Minua painaa uni niin, virkkoi Zagloba, — että silmäni vaipuvat aivan tuonne takaraivoon asti. Mutta ei ole hyvä nukkua. Tahtoisinpa tietää, milloin saa nukkua. Seiso täällä aseissa ja horju väsymyksestä niinkuin juutalainen sapattina. Sekä silloin kun ammutaan että silloin kun ei ammuta. Tämä on koiran virkaa. En oikein tiedä, mikä minua nyt niin repii, viina vaiko tämänaamuinen suuttumus, jonka meidän molempien, minun ja, kirkkoherra Zabkowskin, täytyi syyttä suotta kestää.
— No, mitä sitten oikeastaan tapahtui? kysyi herra Longinus. — Te aloitte jo kertoa siitä, mutta ette päässyt loppuun.
— No, minä kerron nyt, ehkä sitten paremmin pysymme valveilla. Aamulla lähdimme, kirkkoherra Zabkowski ja minä linnalle katsomaan, eikö sieltä löytyisi mitään haukattavaa. Kävelemme ja kävelemme, nuuskimme kaikki nurkat: ei löydy mitään. Käännymme jo suuttuneina takaisin. Mutta linnan pihalla nyt tapaammekin sen kalvinilaisen papin; joka eilen oli ollut valmistamassa kapteeni Szemberkiä kuolemaan — sama joka eilen Firlejn lippukunnasta sai kuolettavan haavan. Minä virkan nyt kalvinilaiselle: mitä sinä, hirtehinen, oikein täällä vetelehdit ja teet harmia Jumalalle? Tuotat vielä meille kirouksen. Silloin tämä, nähtävästi luottaen Belzin herran suojelukseen, sanoo: meidän uskomme on yhtä hyvä kuin teidänkin, jollei parempikin. Kuuntelimme tätä kauhusta kivettyneinä, mutta minun päähäni pälkähti: täällähän on kirkkoherra Zabkowski — väitelkööt keskenään. Ja minun kirkkoherrani olikin heti valmis: heitteli todistuksia kalvinilaista vastaan kuin rakeita vain. Mutta kalvinilainenpa ei sanonut yhtään mitään, antoi tulla vain ja painautui painautumistaan seinää vastaan. Nyt saapuivat paikalle ruhtinas ja kirkkoherra Muchowiecki. Ja eivätkös alakin soimata meitä siitä, että panemme toimeen melua ja riitaa ja sanovat, ettei nyt ole sovelias aika eikä paikka väittelyjä varten. Ja niin he meitä peittoivat kuin olisimme olleet koulupoikia. Ja suokoon Jumala, että he olivat oikeassa, sillä muuten joudun minä vääräksi todistajaksi. Mutta saa nähdä vain, että kyllä nuo herra Firlein papit vielä tuottavat meille jonkun onnettomuuden.
— Vaan eikös kapteeni Szemberk luopunut uskostaan?
— Mitä vielä, kuoli samassa kunnottomassa uskossa missä elikin.
— Niin, mieluummin nuo ihmiset luopuvat pelastuksestaan kuin paatumuksesta! huoahti herra Longinus.
— Jumala meitä varjelkoon sekä kasakkain aseitten ylivallasta että noituudesta, lausui herra Zagloba. — Ja kyllä he vielä kerran Hänet suututtavat. Tiedättekö, että eilen ammuttiin tuolta vallilta lankakeriä linnanpihalle. Sotamiehet kertoivat, että heti niillä paikoilla, minne kerät olivat pudonneet, maa peittyi jonkinlaiseen rupeen.
— Onhan tunnettu asia, että Chmielnickin palveluksessa on noitia, sanoi liettualainen, tehden ristinmerkin.
— Noita-akkoja minä siellä itse olen nähnyt, sanoi Skrzetuski.