— Mikä keino, mikä? kysyi starosta.
— Mehän joka päivä saamme jonkun vangin. Jos ostaisi jonkun heistä.
Hän olisi karkaavinaan meiltä ja lähtisi sitten kuninkaan luo.
— Minunpa pitää puhua siitä ruhtinaan kanssa, virkkoi starosta.
Herra Longinus mietti niin ankarasti, että otsa peittyi ryppyihin. Istuttuaan kaiken aikaa vaieten, hän yhtäkkiä kohotti päänsä ja lausui tavallisella lempeydellään:
— Minä otan hiipiäkseni kasakoitten leirin läpi.
Nämä sanat kuultuaan hypähtivät ritarit hämmästyneinä paikoiltaan. Herra Zaglobalta meni suu auki, Wolodyjowski alkoi väännellä pieniä viiksiään ja Skrzetuski kalpeni. Mutta Krasnostawin starosta löi kämmenillään samettisiin housuihinsa ja huudahti:
— Ottaisitteko sen tehdäksenne?
— Oletteko miettinyt mitä sanotte? kysyi Skrzetuski.
— Olen sitä jo kauan miettinyt, sanoi liettualainen. — Sillä upseerien kesken on jo aikoja sitten ollut puhe siitä, että täytyisi saada kuninkaalle ilmoitus meidän tilastamme. Kuunnellessani heidän puhettansa mietin itsekseni: jos kaikkivaltias Jumala sallisi minun täyttää lupaukseni, niin lähtisin heti. Minähän olen mitätön mies, mitä minä merkitsen ja mitä vahinkoa on, vaikka minut matkalla surmattaisiinkin.
— Ja varmaan surmataankin! huudahti Zagloba. — Kuulitteko mitä herra starosta sanoi? Että sellainen yritys on varma kuolema.