— No, viis siitä, sanoi herra Longinus. — Jos Jumala tahtoo, niin hän varjelee minua, jollei, niin hän palkitsee minut taivaassa.
— Mutta saatuaan teidät käsiinsä, he kiduttavat teitä ja surmaavat julmalla tavalla — oletteko kadottanut järkenne, hyvä mies? puhui Zagloba.
— Kyllä minä kuitenkin lähden, veliseni, virkkoi liettualainen lempeästi.
— No, katsokaa häntä nyt! huudahti Zagloba epätoivoissaan. — Voittehan samalla antaa heti paikalla katkaista kaulanne ja ampua päänne tykillä leiriin, sillä ainoastaan silloin voisitte hiipiä kasakkain läpi.
— Malttakaa mielenne, hyvä herra, sanoi liettualainen, pannen kätensä ristiin rinnalleen.
— Mutta yksin ette lähde, minä lähden kanssanne, sanoi Skrzetuski.
— Ja minä myöskin, lisäsi Wolodyjowski, miekkaansa kalistaen.
— Menkää hiiteen! huudahti Zagloba, käyden kiinni päähänsä, — menkää hiiteen päätöksinenne. "Minä myöskin, minä myöskin"! Heille ei tämä verenvuodatus vielä riitä, ei ole vielä tarpeeksi tuhottu ihmiselämää eikä kylliksi ammuttu. Heille eivät vielä riitä tapahtumat täällä, he tahtovat vielä varmemmin päästä hengestään. Menkää hornan nieluun ja antakaa minun olla rauhassa. Kunpa saisittekin surmanne.
Sen sanottuaan hän kuin hullu alkoi kierrellä telttaa.
— Jumala rankaisee minua! huusi hän, — siitä, että olen antautunut hurjapäitten seuraan sensijaan että olisin jäänyt kunnon miesten joukkoon. Sen olen siitä saanut.