Hetken hän vielä kiihtyneenä käveli teltassa, sitten hän vihdoin pysähtyi Skrzetuskin eteen ja, katsellen häntä kädet selän takana silmiin, uhkaavan näköisenä huohotti:
— Mitä minä olen teille tehnyt, että te vainoatte minua!
— Jumala varjelkoon, vastasi Skrzetuski, — kuinka me teitä vainoamme?
— Että herra Podbipienta keksii tällaisia, sitä en ihmettele, hänen järkensä on aina piillyt hänen nyrkissään, ja siitä asti kun hän surmasi kolme suurinta hölmöä turkkilaisten joukossa, tuli hänestä itsestään neljäs…
— Inhoittavaa kuunnella tuollaista, sanoi liettualainen.
— Enkä minä häntäkään kummastele, jatkoi herra Zagloba, osoittaen Wolodyjowskia. — Hän hyppää tasajalkaa kasakan saapasvarrelle tai tarttuu hänen housuihinsa aivan kuin takkiainen koiran häntään ja pääsee perille pikimmin meistä kaikista. Kumpaakaan heistä ei ole pyhä henki valaissut. Mutta että te, sensijaan että pidättäisitte heitä hullusta yrityksestä, vielä yllytätte heitä ja ehdotatte itsekin menevänne sekä tahdotte syöstä meidät kaikki neljä varmaan kidutukseen ja kuolemaan — se on jo liikaa! Hyi hitto, en olisi sitä odottanut upseerilta, jota itse ruhtinas pitää uljaana miehenä.
— Mitä te tarkoitatte puhumalla neljästä? sanoi Skrzetuski hämmästyneenä. — Itsehän te tahdotte mukaan.
— Kyllä! huusi Zagloba, koputtaen nyrkillä rintaansa, — kyllä lähden minäkin. Jos joku teistä, tai kaikki yhdessä lähdette, niin olen minäkin tietysti muassa. Langetkoon minun vereni teidän päittenne päälle. Saanhan sitten kerrankin oppia tietämään, kenen seuraan voi liittyä.
— Kunpa saisittekin, vastasi Skrzetuski.
Kaikki kolme tahtoivat nyt syleillä häntä, mutta hän vain yhä huohotti vihassaan ja torjui pois heidän käsivartensa, sanoen: