— Menkää hiiteen, en minä ole teidän Juudaan-suudelmienne puutteessa.
Samassa kuului valleilta tykin- ja muskettien ammuntaa. Zagloban hilliintyi ja sanoi:
— Tuossa saatte nyt, menkää!
— Sehän on tavallista jokapäiväistä ampumista, huomautti Skrzetuski.
— Jokapäiväistä ampumista, sanoi Zagloba härnäten. — No, olkaa hyvät! Viishän he tuosta välittävät. Puoli sotajoukkoa on tuo jokapäiväinen ampuminen jo sulattanut kokoon, mutta siitä eivät he ole tietääkseen, vaan toivovat nähtävästi, että toisestakin puolesta tulisi raatoja.
— Ruvetkaa nyt pois taas hyvälle tuulelle, sanoi herra Podbipienta.
— Pitäisit suusi kiinni, kaalinpää, ärjäisi Zagloba. — Tehän tässä olette syyllisin. Te olette koko tuon yrityksen keksijä ja jollei se totisesti ole tyhmä, niin olen minä tyhmä.
— Minä lähden joka tapauksessa, vastasi herra Longinus.
— Lähdette, lähdette, kyllä minä tiedän minkätähden. Älkää näytelkö sankaria, sillä kyllä teidät tunnetaan. Teillä riittää tahrattomuutta myytäväksikin ja onhan tietysti tarpeellista kuljettaa sitä muuallekin. Te olette ritarien joukossa huonoin ettekä paras. Mokomakin tekopyhä, joka vain kauppaa hyvettään, hyi sellaistakin jumalanpilkkaa! Suoraan sanoen, ei teidän tee mielenne kuninkaan luo, vaan teidän halunne on hirnua pitkin kyliä niinkuin hevonen laitumella. Siinä nyt saatte nähdä ritarin, jolla on kaupan tahrattomuutta. Todellinen pahennus on tuo mies, jumaliste.
— Inhoittavaa on tuollaista kuunnella, sanoi herra Longinus, korviansa tukkien.