— Jättäkää jo riitanne, sanoi Skrzetuski vakavana. — Miettikäämme sensijaan itse asiaa.
— Totta tosiaan, sanoi Krasnostawin starosta, joka tähän asti hämmästyneenä oli kuunnellut herra Zaglobaa. — Suuri asia on kysymyksessä, mutta emme voi päättää mitään ilman ruhtinasta. Siitä ei siis kannata riidellä. Te olette palveluksessa, hyvät herrat, ja teidän on totteleminen käskyä. Varmaan on ruhtinas nyt kotona. Lähtekäämme hänen luoksensa kuulemaan mitä hän sanoo aikomuksestanne.
— Sitä minäkin tarkoitin, sanoi Zagloba ja toivo valaisi yhtäkkiä hänen kasvonsa. — Lähtekäämme heti paikalla.
He lähtivät ja kävivät leiripihan poikki, jonne jo kasakkain valleilta lenteli kuulia. Ruhtinaan sotaväki oli valleilla. Kaukaa muistuttivat vallit markkinakojurykelmää, siellä kun riippui paljon vanhoja kirjavia vaatteita ja turkkeja. Viereen oli asetettu kuormavankkureja, teltanosia ja kaikenlaisia esineitä, jotka vain kelpasivat estämään vihollista näkemästä sotamiehiä. Viikkokausia yöt päivät kestänyttä ammuntaa jatkui nytkin. Noiden verhoiksi ripustettujen rääsyjen yläpuolella leijaili pitkä sinertävä savuvyö ja sen edessä näkyi rivi punaisia ja keltaisia sotamiehiä, jotka uutterasti tekivät työtä ihan likellä vihollisvalleja vastapäätä. Itse leiripiha muistutti suurta romuläjää. Tasaiset kohdat oli lapio kaivanut kuopiksi, tai hevosen kavio tallannut niin, ettei sieltä päässyt nousemaan ainoatakaan ruohon orasta. Siellä täällä törrötti multaläjä, joka oli syntynyt juuri äsken kaivettaessa kaivoa tai hautaa. Tuossa oli vaunujen, tykkien tai tynnyrien kappaleita, tuossa taas läjä jyrsittyjä ja auringossa valjenneita luita. Hevosenraatoja ei näkynyt missään, sillä jokainen kaatunut hevonen otettiin heti sotamiesten ravinnoksi. Sensijaan virui kaikkialla rautaisia, suurimmaksi osaksi jo ruostuneita tykinkuulia, joita säännöllisesti päivittäin sateli tälle avonaiselle paikalle. Raskaan sodan ja nälän jälki kohtasi silmää joka askeleella. Kulkiessaan kohtasivat sotilaamme isompia ja pienempiä sotamiesryhmiä, milloin kantamassa haavoitettuja ja kuolleita, milloin taas kiiruhtamassa valleille auttamaan liian uupuneita tovereitaan. Kaikilla olivat kasvot mustuneina, posket painuneina kuopille, kaikilla oli parta ajamatta, mutta silmistä hehkui julma palo. Puku oli virttynyt ja repaleinen, päätä verhosi usein, lakkien tai kypärien asemasta rääsyt, kiväärit olivat kolhitun näköisiä ja väkisinkin tuli sotilaidemme mieleen kysymys: miten käy tuon kourallisen tähänastisia voittajia, jahka vielä kuluu viikko tai pari?
— Näette nyt, hyvät herrat, sanoi starosta, — on jo aika ilmoittaa tilamme kuninkaalle.
— Kurjuus hioo jo hampaitaan kuin koira, sanoi pieni ritari.
— Ja miten käy sitten, kun hevoset ovat syödyt? kysyi Skrzetuski.
Näin keskustellen saapuivat he ruhtinaan teltoille, jotka olivat sijoitetut vallin oikealle sivulle ja joiden edessä näkyi toistakymmentä ratsastavaa sotilasta, valmiina kuljettamaan käskyjä eri osiin leiriä. Heidän hevosensa, jotka olivat ruokitut pieneksi hakatulla ja palvatulla hevosenlihalla, hyppelivät alituisen ammunnan kiihoittamina hurjasti takajaloilleen, tahtomatta mitenkään pysyä paikoillaan. Tällaisia olivat yleensä hevoset jokaisessa ratsujoukkolajissa. Kun ne esimerkiksi juoksivat vihollista vastaan, näyttivät ne aarniokotkain tai hevoskenttaurien laumalta, joka pikemmin kiisi ilmassa kuin kulki maata pitkin.
— Onko ruhtinas teltassa? kysyi starosta eräältä ratsumieheltä.
— On, hän keskustelee paraikaa herra Przyjemskin kanssa, vastasi vartiomies.