— Älkää tehkö sitä, julma ritari. Tappakaa minut pikemmin heti paikalla.
— Ei, se ei ole mahdollista, en minä sitä tee, vastasi julma ritari.
— Lyökää minulta kaula poikki, virkkoi ruhtinatar, siristäen ihania silmiään ja kurottaen kaulaansa häntä kohden.
Silloin tunsi pieni ritari taasen outoa nakertelua koko olennossaan. "Tuo tyttö menee päähän niinkuin viini!" ajatteli hän itsekseen, "mutta minäpä en juovu hänestä, koska hän on toisen oma!" ja rehellinen herra Michal ravisti tunteen yltään ja kannusti hevostaan eteenpäin. Ja kun hän oli ratsunsa selässä sukeltanut pitkään ruohikkoon kuin mihinkäkin veteen, katosi hänestä huumauksen tunne ja hän kiinnitti koko huomionsa tiehen. Hän katsoi, onko se turvallinen, onko heidän ratsastettava eteenpäin, vai läheneekö jostakin päin seikkailu. Hän ponnisti jalkansa astuimiin, nosti keltaiset viiksensä ruohomerestä ja katseli, nuuski ja kuunteli kuin tatarilainen, vaaniessaan saalista villeillä aroilla. Herra Zagloba oli hänkin mitä parhaimmalla tuulella.
— Helpompi meidän nyt on paeta, sanoi hän, — kuin silloin Kahamlikin varrella, kun meidän jalkaisin täytyi juosta kuin koirat, kieli pitkällään. Kieleni oli silloin niin kuivana, että sillä olisin voinut vaikkapa veistää puuta. Nyt, Jumalan kiitos, saa toki levätä yöllä ja myöskin silloin tällöin kastella kurkkuansa.
— Muistattekos kuinka te käsillänne kannoitte minut joen yli, sanoi
Helena.
— Olipa myöskin, Herra nähköön, ketä kantaa! Skrzetuski voi sen vakuuttaa.
— Huhuh! nauroi Rzendzian.
— Älkää nyt viitsikö! sanoi ruhtinatar, punehtuen ja luoden silmänsä maahan.
Näin he arolla juttelivat, lyhentääkseen matkaa Vihdoin he Barekin ja Joltuszkowin takana tulivat seudulle, jota sodan hampaat vasta olivat raadelleet. Ensinnä olivat siellä hävittäneet asestetut roskajoukot ja aivan hiljan oli myöskin herra Lanckoronski siellä polttanut ja tuhonnut. Vasta toistakymmentä päivää sitten hän nimittäin oli peräytynyt Zbaraziin. Matkustajat saivat paikkakunnan asukkailta kuulla, että Chmielnicki ynnä khani kaikkine joukkoineen olivat marssineet ljaheja tai pikemmin ylipäällikköjä vastaan, koska heidän joukkonsa ovat kapinassa eivätkä tahdo suorittaa palvelustaan muiden kuin Wisniowieckin johdolla. Yleensä ennustettiin, että nyt tulee tuho joko ljaheille tai kasakoille, kun isä Chmielnicki ja Jarema tapaavat toisensa. Koko maa oli kuin tulessa. Kaikki olivat tarttuneet aseihin ja lähteneet pohjoiseen päin, liittyäkseen Chmielnickiin. Alamaasta Dniesterin suistoilta taas vyöryi Burlaj koko mahtinsa kanssa ja pitkin matkaa liittyi mukaan rykmenttejä asemasijoiltaan ja hevostensa ruokintapaikoilta. Kaikkialle oli nimittäin saapunut lähtökäsky. Liikkeellä olivat nyt kasakkain sotamiehistöt, lippukunnat ja rykmentit ja näiden ohella vyöryi aaltona eteenpäin järjestyksetön, varstoilla, talikoilla, puukoilla ja keihäillä aseistettu rahvas. Hevos- ja puhvelipaimenet olivat jättäneet leirinsä, talonpojat majansa, mehiläishoitajat kekonsa, villit kalastajat Dnieperin kaislikot, metsästäjät kuusikkonsa. Kylät, kauppalat ja kaupungit olivat tyhjentyneet. Kolmesta vojevodakunnasta oli paikoilleen jäänyt vain vanhat naiset ja lapset, sillä nuoret tytötkin olivat lähteneet kasakoitten mukana ljaheja vastaan. Samalla läheni idästä koko päävoimineen Chmielnicki, pahaaennustavana myrskynä, musertaen mahtavalla kädellään tieltään linnat ja linnoitukset ja surmaten kaikki, jotka olivat säästyneet edellisistä hävityksistä.