Päästyään ruhtinattarelle niin surullisesti muistorikkaan Barin ohi, tulivat matkustajamme vanhalle maantielle, joka vie Latyczowiin, Ploszkirowiin, Tarnopoliin ja yhä kauemma, aina Lembergiin asti. Täällä alkoivat he yhä useammin tavata milloin järjestymättömiä vankkurileirejä, milloin jalkaväen tai kasakkajoukkojen osastoja, milloin talonpoikaisparvia, milloin äärettömiä, tomupilven peittämiä härkälaumoja, joita kuljetettiin kasakka- ja tatarilaisjoukkojen ravinnoksi. Tie kävi yhä vaarallisemmaksi, sillä vähän päästä heiltä kyseltiin, missä asioissa he kulkevat, mistä tulevat ja minne menevät. Kasakkain sotamiehistölle näytti Zagloba silloin Burlajn turvanuijaa ja sanoi:
— Me olemme Burlajn lähettiläitä ja tuomme Bohunille tuota tyttöä.
Nähdessään pelätyn päällikön turvanuijan, kasakat tavallisesti hajaantuivat, varsinkin, kun jokainen ymmärsi, että jos Bohun on hengissä, niin hän varmaankin temmeltää jossakin lähellä puolalaisten ylipäällikköjen sotajoukkoja, Zbarazin tai Konstantinowin tienoilla. Mutta paljon vaikeampaa oli tulla toimeen rahvaan kanssa. Tietämättömillä juopoilla ja villeillä paimenjoukoilla ei ollut juuri minkäänlaista käsitystä merkeistä, joita päälliköt antoivat turvattua matkaa varten. Jollei Helena olisi ollut mukana, olisivat nuo puolivillit ihmiset pitäneet Zaglobaa, Wolodyjowskia ja Rzendziania omana väkenään ja päällikköinään, kuten välistä tapahtuikin, mutta tavallisesti Helena kiinnitti heidän huomionsa sukupuolellaan ja tavattomalla kauneudellaan. Siitä johtui vaikeuksia, jotka vain suurimmalla vaivalla voitettiin.
Välistä näytti herra Zagloba turvanuijaa, välistä taas herra Wolodyjowski hampaitansa. Silloin tällöin kaatui joku urkkija ruumiina maahan. Toisinaan pelastivat vain Burlajn verrattomat juoksijahevoset matkustajamme vaarallisesta seikkailusta, mutta aluksi niin onnellinen matka kävi päivä päivältä vaikeammaksi. Helena, vaikka hän olikin luonnostaan luja, alkoi alituisesta levottomuudesta ja unettomuudesta heikontua ja näytti todella vangilta, jota vasten hänen tahtoaan kuljetettiin vihollisen leiriin. Herra Zagloba hikoili kauheasti keksiessään yhä uusia oveluuksia, jotka pieni ritari heti paikalla toteutti. Molemmat lohduttivat ruhtinatarta parhaansa mukaan.
— Kun me nyt vain välttäisimme tuon muurahaispesän, joka vielä on edessämme, sanoi pieni ritari, — ja pääsisimme Zbaraziin ennenkuin Chmielnicki ja tatarilaiset tulvivat sen ympäristöön.
Hän oli nimittäin matkalla saanut tietää, että ylipäälliköt vetäytyvät Zbaraziin ja aikovat siellä puolustautua. Matkamiehemme pyrkivät sinne siinä toivossa, että myöskin ruhtinas Jeremi divisionansa kanssa saapuisi ylipäälliköiden luo, varsinkin kun osa, ja lisäksi melkoinen, hänen väkeänsä vakinaisesti majaili Zbarazissa. He olivat nyt ehtineet Ploskirowin tienoille. Hyörinä maantiellä harveni todellakin, sillä jo kymmenen puolalaisen penikulman päässä alkoi seutu olla kruunun lippukuntien hallussa eivätkä kasakkaparvet uskaltaneet liikkua kauemmas, vaan katsoivat hyväksi odottaa turvallisen matkan päässä toiselta puolen Burlajn, toiselta puolen Chmielnickin tuloa.
— Jäljellä on vain kymmenen penikulmaa, toisteli Zagloba käsiään hieroen. — Jos vain saavutamme ensimäisen lippukunnan, niin pääsemme rauhassa Zbaraziin.
Herra Wolodyjowski päätti kuitenkin hankkia uudet hevoset Ploskirowissa, sillä Barekissa ostetut olivat jo kelvottomat ja Burlajn antamia täytyi säästää pahinta hetkeä varten. Tämä varovaisuus oli käynyt välttämättömäksi senjälkeen kun oli levinnyt tieto, että Chmielnicki jo on Konstantinowin luona ja khani kaikkine ordoineen ryntää Pilawcesta.
— Ruhtinatar ja minä jäämme kaupungin ulkopuolelle, sillä paras on, ettei meitä nähdä torilla, sanoi pieni ritari Zagloballe, heidän saapuessaan tyhjään taloon parin sadan askeleen päässä kaupungista. — Mutta teidän täytyy mennä ja kysyä kaupunkilaisilta, eikö heillä ole hevosia myydä, tai vaihettaa vanhoihin. Nyt on jo ilta ja meidän täytyy koko yö ratsastaa.
— Palaan pian takaisin, sanoi herra Zagloba.