Hän ratsasti kaupunkiin ja Wolodyjowski käski Rzendzianin hiukan päästää auki satulan hihnoja, jotta hevoset voisivat levätä. Itse vei hän ruhtinattaren tupaan ja pyysi häntä vahvistukseksensa juomaan viiniä ja nukkumaan.
— Tahtoisin ennen aamun koittoa ratsastaa jälellä olevan matkan, sanoi Wolodyjowski ruhtinattarelle. — Myöhemmin saamme sitten levätä.
Tuskin oli hän ehtinyt tuoda sisään viinisäkit ja ruokaa, kun porstuan edessä kuului kavioiden töminää.
— Herra Zagloba näkyy jo palanneen, sanoi hän, — nähtävästi hän ei saanut hevosia.
Samassa hetkessä avautui tuvan ovi ja kynnyksellä seisoi Zagloba kalpeana, tuhkan värisenä, hiestyneenä ja hengästyneenä.
— Satulaan! huudahti hän.
Herra Michal oli liiaksi kokenut sotilas tuhlatakseen tällaisissa tapauksissa aikaa kysymyksiin. Hän ei tuhlannut sitä edes viinisäkin pelastamiseen (herra Zagloba tempaisi sen kuitenkin mukaansa), vaan tarttui kiireimmiten ruhtinattareen, johti hänet pihalle ja asetti hänet satulaan. Vielä katsahdettuaan, että hihnat olivat kiinni hän toisti:
— Satulaan!
Kaviot tömisivät ja pian katosivat sekä ratsastajat että hevoset pimeyteen kuin mikäkin unennäköjen sarja. Kauan aikaa kiitivät he levähtämättä. Ploszkirowin läheisyyteen tullessa kävi vihdoin ennen kuun nousua pimeys niin synkäksi, että jokainen takaa-ajo oli mahdoton. Silloin läheni herra Wolodyjowski Zaglobaa ja kysyi:
— Mitä siellä tapahtui?