— Odottakaa, herra Michal, odottakaa. Kauheasti hengästyin, jalat olivat minut pettää, uh!
— Mutta mitä siellä tapahtui?
— Siellä oli piru omassa persoonassaan. Perkele, sanon teille, tai lohikäärme, jolle kasvaa toinen pää heti kun olet leikannut toisen poikki.
— Puhukaa selvemmin!
— Minä näin torilla Bohunin.
— Ettehän te toki näe pikkuäijiä?
— Minä näin hänet torilla aivan ilmi elävänä, ja hänen mukanaan oli viisi tai kuusi miestä. En saattanut heitä laskea, sillä jalat olivat vähällä mennä altani. Hänen edessään pidettiin soihtua. Luulen totisesti, että joku paholainen on asettunut meidän tiellemme ja olen aivan kadottanut toivoni, että tässä onnellisesti suoriudumme yrityksessämme. Onko hän ehkä kuolematon, tuo helvetin asukas? Älkää mainitko hänestä mitään Helenalle… Jumal' avita, tehän hakkasitte hänet kuoliaaksi ja Rzendzian antoi hänet ilmi — ei, hän on jo taas hengissä, vapaana, ja kulkee jaloillaan! Uh, hyvä Jumala! Minäpä sanon teille, herra Michal, että pikemmin tahtoisin nähdä haamun hautausmaalla kuin hänet. Mutta mikä pirun sattuma minut aina viekin ensiksi tapaamaan hänet? Se sattuma saisi mennä koiran kurkkuun. Eikö nyt ole muita ihmisiä maailmassa kohtaamaan häntä — ei, aina vain minä ja minä!
— Näkikö hän teidät?
— Jos hän olisi minut nähnyt, niin silloin ette te, herra Michal, enää tällä hetkellä näkisi minua. Se nyt vielä olisi puuttunut.
— Tärkeää olisi tietää, sanoi Wolodyjowski, — ajaako hän meitä takaa, vai ratsastaako hän Waladynkalle Horpynan luo siinä toivossa, että saa meidät kiinni matkalla sinne!