Ruhtinas hymyili tyytyväisen näköisenä. Hän oli turhamainen siinä kohden, että hän mielellään näki sotilaitaan ihailtavan.
— Jumal' avita, sanoi kastellaani, — onpa maailmassa vielä uljaita miehiä. En tahdo kehoittaa teitä luopumaan uhkarohkeasta yrityksestänne.
Herra Zagloba hehkui kiukusta punaisena. Hän ei sanonut enää mitään, ainoastaan huohotti kuin karhu. Ruhtinas lausui, oltuaan hetken ääneti ja mietteissään:
— En kuitenkaan tahdo turhaan uhrata teidän vertanne enkä suostu siihen, että te kaikki neljä lähdette yhtaikaa. Lähteköön yksi edellä. Jos hänet surmataan, niin muistamme häntä kunnioituksella, niinkuin aina olemme ylistäen muistaneet sen palvelijani kuolemaa, joka Lembergin luona joutui vangiksi. Jos siis ensimäinen surmataan, lähtee toinen ja sitten tarpeen tullen kolmas ja neljäs. Saattaahan tapahtua, että ensimäinen onnellisesti pääsee karkaamaan, — silloin ei tarvitse lähettää toisia turhaan kuolemaan.
— Herra ruhtinas, keskeytti Skrzetuski…
— Se on tahtoni ja käskyni, sanoi pontevasti Jeremi. — Mutta tehdäkseni teille mieliksi, määrään, että se lähtee ensimäisenä, joka ensimäisenä tarjoutui.
— Minä tarjouduin ensimäisenä, sanoi herra Longinus säteilevin kasvoin.
— Tänä iltana rynnäkön jälkeen, jos yö on pimeä, lisäsi ruhtinas. — En anna mitään kirjeitä kuninkaalle. Te kerrotte hänelle mitä itse olette nähnyt, merkiksi otatte vain tämän sinettisormuksen.
Podbipienta otti sinettisormuksen ja kumartui ruhtinasta kohden, mutta tämä tarttui molemmin käsin hänen päähänsä ja suuteli häntä sitten muutaman kerran otsalle, lausuen liikutettuna:
— Niin olette lähellä sydäntäni kuin veli. Saattakoon ja suojelkoon teitä, te Jumalan soturi, taistelujen Jumala ja meidän enkelikuningattaremme, amen.